Elokuussa 2019

FM Mauri Junttila

Elokuun 2019 tarinaani

Usein elokuussa säät ovat vielä mukavia ja kauniita ja usein kesäisen lämpimiä. Valoakin piisaa vielä. Tosin Lapin yöttömät yöt alkavat jo olla tältäkin kesältä ohitse.

Monien maatalojen isännät ja muut talojen väet lopettelivat ennen vanhaan kuivanheinän tekojaan usein vielä elokuun alussa. Elokuussa nähtiin ja koettiin vanhaan aikaan miellyttävänä odotetun uuden satokauden alku. Luonnossa kasveineen ja eläiminineen oli myös paljon nähtävää ja toimintaa meidän seurata. Monilla muuttolinnuilla oli jo poikasia istuskelemassa sähkö – ja puhelinlangoilla.

Elokuussa edelleen hillasoille

Esimerkiksi metsien hillat ovat silloin vielä erityisesti varjoisilla suo – ja tiheillä puustopohjaisilla kasvupaikoilla kypsymässä, valmistumassa, parhaimmillaan. Olipa meillä ennen vanhaan poimia myös metsien mieluisia mustikoita ja muitakin marjoja. Puolukoitakin saattoi alkaa olla jo paikka paikoin poimittaviksi.

Aikaiset peltojen ohraviljalajikkeet alkavat kypsyä korjattaviksi pois pelloilta jo elokuulla. Monien maatalojen emännät keittivät niinä vanhoina aikoina maistuvaa uutisohrapuuroa ja leipovat väelleen maistuvaa uutisrieskaa elokuulla.

Monenlaisia makoisia maistuvia marjakeittoja oli meillä syödä massumme täyteen elokuun marjoilla. Mansikoitakin tuli vielä paljon lisää elokuulla. Elokuussa on runsain mitoin luonnonmarjoja ja puutarhaojen sekä eri kasvimaiden marjoja.

Venepakolaiset

Amerikkalaisen tv:n ja elokuvaviihteen ”rivollimiehet ja lännenmiehet” ovat aina olleet sotaisaa sakkia. Aina he ovat sotimassa jossain päin maailmaa. Se oli 1970 – luvun loppua, kun Suomeen alkoi tulla ns. venepakolaisia kaukaisesta Vietnamista. Heitä tuli meille myös kauas pohjoiseen jopa Muhokselle saakka.

Erikoisempaa väkeä olivat he venepakolaiset meidän hiljaisten, rauhallisten paremmin eleettömien suomalaisjurrien keskuudessa. He olivat ketterästi, nopeaan ja vilkkaasti liikkuvia, elehtiviä pienehköjä tummahipiäisiä ulkonäöltään kauniita ihmisiä. Siihen kiinnitettiin silloin niinä vanhoina aikoina huomiota, että ahkeria venepakolaiset olivat.

Heidän ahkeruudestaan voi nostaa esille, että he alkoivat kerätä ketterinä ja ahkerina metsämarjoja metsistämme ja soiltamme. He alkoivat kerätä metsämarjoja, jotka muuten olisivat todennäköisesti saaneet jäädä rauhassa mätänemään metsiimme.

Erikoista oli silloin venepakolaisten marjojen perässä kulkemiset. Jopa, Muhoksen olutkuppiloiden monien kaljamukien, – tuoppien äärellä he puumivat, että nyt meiltä menee marjat metsistä ja hillat soilta! Kauheaa se on!

Niinä aikoina huomattiin, kun liikuttiin aamusella Muhoksen ja Oulun väliä, että siellä täällä vilkkaasti liikennöityjen moottoriteiden varsilla, oli heitä vietnamilaisia venepakolaisia valtavien marjasaavilastiensensa kanssa. Me menivät arvokkaiden marjalastiensa kanssa kaupalle Ouluun.

Oulun kauppatorin luona oli ollut kauan ja oli edelleen niinäkin aikoina vilkas marjojen ostopiste. He ostivat siellä myös perinteisiä kotiemme ryytimaidemme marjapensaiden marjoja, jos niitä sattui myyntiin asti olemaan. Joskus kävin sitä asiaa siellä kokeilemassa.

Marjojen poimijoita

Kovasti ja paljon parempaan muuttui niinä aikoina, joka päivää elettävä aika meille suomalaisille. Puhuttiin, että oli lottovoitto syntyä suomalaiseksi. Esimerkiksi liikkumisessa auttaneet henkilöautot uudistuivat, parantuivat ja lisääntyivät. Elintasokin hyvine asuntoineen ja taloineen nousi rajusti meillä suomalaisilla.

Niiden aikojen monien ylivoimaisten suomalaisurheilijoiden menestys maailmalla nostatti myös meidän suomalaisten rintaa. Suomalaiset naiset ja miehet kulkivat komeasti voitosta voittoon olympialaisissakin. Muussakin kuin yleisurheilussa me vain voitettiin niinä aikoina.

Maantiet myös parantuivat ja lisääntyivät rajusti niinä vanhoina aikoina. Esimerkiksi Oulujoen pohjoispuolella ja eteläpuolella kulkivat Oulujokea myötäillen erinomaiset, hyvät nopeasti liikennöitävät moottoritiet. Myös talvisin huolehdittiin maanteidemme kunnosta hyvin. Maanteiden varsille rakennettiin lukuisasti hyviä pyöräteitä. Sekin oli hyvä ja miellyttävä asia.

Tuli niinä aikoina paljon uusia hyviä kyläteitä ja kauas syviin metsiin ja erämaihin kulkevia hyväkuntoisia metsäautoteitä. Erämaissa risteilevät tiet kulkivat kaikkialle. Hyvä niitä oli myös meidän marjastajien kulkea autoillen, polkupyörillä ja kävellen.

Lapsena ja nuorena maaseudun kodeissamme kuljettiin kesäisin metsämarjojen perässä metsissä. Niin olivat kulkeneet esimerkiksi myös muhoslaiset Arolan Aimo, Laihialan Valtu, Kylmäsen Reino ja alkujaan tyrnäväläinen Junttilan Kalervo (1927-2014). He innostuivat niinä 1970 – luvun lopun aikoina jo eläkeikäin lähestyessä uudelleen metsämarjain poimintaan ja metsissä samoiluihin.

Heihin vaikuttivat uskoakseni vahvimmin esimerkit. Kulkiessaan työmatkojaan Muhoksen ja Oulun väliä he näkivät maanteiden varsilla venepakolaisvietnamilaisia valtavien marjasaavilastiensa kanssa. He tulivat siihen ajatukseen ja alkoivat tuumailla sitä, että josko he saisivat poimittua edes osan venepakolaisten poimimista marjalastimääristä, niin hyvää olisi jo sekin!

Niin, esimerkiksi Reino Kylmänen ja Kalervo Junttila tosissaan ahkeroivat ja yrittivät. He kulkivat vapaa – aikoinaaan ahkerina marjametsissä. Paljon heillä olikin aikoinaan ollut kivoja mukavia onnistuneita marjastusreissuja.

Usein he muistelivat onnistunutta marjareissuaan esimerkiksi Muhoksen Junttilan Kalervon Martta vaimon kahvipöydässä istuessaan – reissulta palattuaan. Junttilan Kalervolla ja Kylmäsen Reinolla oli eräinä heidän niiden aikojen marjakavereina heitä nuoremmat Kalervon reippaat lähinaapurit Valtu Laihiainen ja Aimo Arola.

Paljon heille kertyi metsämarjoja omaan kulutukseen itse poimittuina. Jonkin verran he myös möivät kesäisin arvokkaita hilloja. Mieluisia marjapaikkoja heille oli ollut esimerkiksi Temmeksen, Muhoksen, Utajärven, Kestilän ja Tyrnävän metsissä.

Jänkäjääkärit

Muhoslainen, päivätyönsä Muhoksen Oulun Seudun Sähkö OY:n yliasentajana tehnyt sähköasentaja Reino Kylmänen oli aikoinaan ollut asevelvollisena jatkosodassa kuuluisissa jänkäjääkäreissä. Hän oli ollut siellä asevelvollisena ylikersanttina.

Jänkäjääkärit olivat olleet eräitä voittajia Suomen ja Neuvostoliiton välisessä jatkosodassa suuressa erämaapitäjä Ilomantsissa. He olivat voittaneet torjuntavoitolla elokuussa 1944 siellä käydyn merkittävän jatkosodan taistelun.

Mahtava Neuvostoliitto jätti etenemisensä sinne Ilomantsin erämaihin ja korpiin. Maatahan heillä neuvostoliittolaisilla oli jo. He olivat myös olleet rauhaa rakastavia venäläisiä. Suuren Neuvostoliiton rauhaa rakastavat venäläistä kansallisuutta olevat miehet ja naiset siirtyivät rauhan töihin ja tärkeisiin jälleenrakennustöihin laajassa Neuvostoliitossa.

Kovia olivat ukkoset ennen

Ärhäköitä, äänekkäitä ja vihaisia sekä suurituhoisia olivat olleet vanhan ajan ukkoset esimerkisi Oulujoen voimalaitosten luona ja seuduilla. Kerrattain, naapurissamme Tyrnävän Korvenkylän Keskitalossa vaimonsa kotona (Pasanen) vieraillut yliasentaja Reino Kylmänen kertoi eräällä pahalla ukkosella sähköisen ilman olleen täynnä erikokoisia paukkuvia, välkkyviä kipinöiviä, sähiseviä salamoita. Ilmassa oli lentänyt isompia ja pienempiä puita ja puiden oksia ja kiviä.

Kylmäsen Reino mainitsi joskus myös käsissään olleista ikävistä haavoista. Henkipoloa eivät kovat rajuilmat rajuine ukkosineen, lukuisine salamoineen, eivät kuitenkaan vieneet Kylmäsen Reinolta henkipoloa, mutta välillä olivat esimerkiksi hänen kädet olleet haavoilla. Joskus Reino oli joutunut lähes lihattomiksi palaneilla sormillaan liittämään tulenpalavassa kiireessä sähkömuuntajien lukuisia sähköjohtoja toimiviksi.

Lähteitä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Elokuu
https://www.tunturisusi.com/juhlat/elokuu.htm
https://fi.wikipedia.org/wiki/Jalkav%C3%A4kirykmentti_12_(jatkosota)
https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/vuorokaudessa-perustettu-hatamajoitus-hammentaa-muhoksella-150-kutsumatonta-vierasta/5292632#gs.oxw2tm
http://www.kirjastovirma.fi/oulujoki/voimalaitosrakentaminen
http://www.kirjastovirma.fi/muhos/hoyrylaivaliikenne
https://fi.wikipedia.org/wiki/Muhoksen_rautatieasema
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kylm%C3%A4l%C3%A4nkyl%C3%A4
https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/vuorokaudessa-perustettu-hatamajoitus-hammentaa-muhoksella-150-kutsumatonta-vierasta/5292632#gs.ri5fnr
https://www.tunturisusi.com/muhoksenhistoriaa/asuminen.htm
https://www.kaleva.fi/uutiset/galleriat/muhoksen-kylanraitti-vuosia-sitten-hurja-riippusilta-vyoryvat-rantapenkereet-ja-mahtitaloja/10183/
http://www.laitasaari.fi/
https://fi.wikipedia.org/wiki/Jalkav%C3%A4kirykmentti_12_(jatkosota)
https://www.kaleva.fi/uutiset/kulttuuri/jankajaakareilla-yha-kerrottavaa/543484/

Syyskuun 2018 tarinaani

FM Mauri Junttila

Ennen kaikki oli erilaista. Syyskuun alkupäivinä alkoi kansakoulu 1950 – luvulla yleisen tavan mukaan myös Temmeksen Haurukylässä. Esimerkiksi vuonna 1952 syyskuun 8. päivä oli maanantai päivä. Se oli ihan hyvä päivä aloittaa kansakoulun syyslukukausi.

Koulupolulla kiva olla

Syksyllä 1952, kun kansakouluni alkoi, Limingan, Tyrnävän ja osin Temmeksen kuntain rajoilla olleenTyrnävän Korvenkylän Limingan kunnassa kirjoilla olleiden kouluikäiset lapset kävelivät päivittäin kansakouluunsa koulupolkuja pitkin Temmeksen Haurukylään. Meitä kulki sieltä silloinkin melko iso koululaisjoukko. Meitä oli Alasaarelan, Junttilan, Tolvasen ja Pasasen lapsia.

Eivät lasten vanhemmat vieneet ennen juurikaan ekaluokkalaisiaan kouluun. Jos, kysymyksessä oli perheen ainoa lapsi, silloin lapsi voitiin viedä kouluun. Perheissä oli ennen paljon lapsia. Sinne mentiin vanhempien koululaisten mukana. He olivat kotiperheen lapsia tai naapureiden lapsia.

Haurukylään kansakouluun

Sinne oli mennyt korvenkyläläisiä lapsukaisia jo kauan ennen meitä syksyn 1952 ensiluokkalaisia. Jo, vuosikymmeniä sinne oli menty ennen meitä opintielle Temmeksen Haurukylän naapurikylästä Tyrnävän Korvenkylästä. Korvenkylä oli aikoinaan kuntain rajoilla. Sellaista oli siellä ollut ennen, että naapuritalon väki saattoi ollla toisenkuntalaisia.

Vanhaan aikaan Tyrnävän Korvenkylästä, Temmeksen Haurukylässä olivat kulkeneet kansakoulussa esimerkiksi vuonna 1922 syntyneet liminkalaiset Oiva Junttila ja hänen serkkunsa Helvi Kylmänen os. Pasanen. Esimerkiksi vuonna 1924 syntyneet Taimi Siitonen os. Junttila, Laura Hongisto os. Pasanen ja Salme Vierimaa os. Pasanen olivat myös hankkineet sieltä lasku – ja lukutaitonsa.

Siellä olivat käyneet kansakoulunsa esimerkiksi myös vuonna 1928 syntyneet korvenkyläläiset Paavo Niemelä ja Alpo Pasanen ja 1927 syntynyt Kalervo Junttila sekä hänen ikäisensä Olli Tjäder ja myös vuonna 1930 syntynyt Mauno Junttila. Haurukylän kansakoulusta oli käynyt noutamassa lasku- ja lukutaitonsa lähelle heidän ikäänsä ollut Otto ja Aino Keräsen Marjatta tytär myös.

Temmeksen Haurukylän kansakoulu oli perustettu vuonna 1923. Eräs vanhanajan opettajista siellä oli ollut Eeva Sutela. Avioiduttuaan Temmeksen papin kanssa hänen sukunimensä oli sittemmin ollut Räsänen. Eräitä Korvenkylän lapsia oli nuorena tyttönä ollut palvelijana rovasti Räsäsen perheellä.

Korvenkyläläisen Irja Junttilan (s.1937) kanssa lähelle samanikäisiä kansakoululaisia Haurukylässä Tyrnävän Korvenkylästä oli esimerkisi Väinö Lääperi. Hän oli alkujaan Karjalan Lumivaaran sotaevakoita. Oli silloin kansakoululaisena ollut myös korvenkyläläinen Taisto Vesala. Kuusamon Tavajärveltä sotaevakkona Temmeksen kautta Tyrnävän Korvenkylään tullut Veijo Tauriainen oli myös kulkenut jonkin verran Haurukylän kansakoulussa tai ehkä Temmeksen kirkonkylässä?

Tyrnävän Korvenkylässä Alatalossa asunut Tolvasen perhe oli tullut sotaevakkoina Sortavalan maalaiskunnasta. Esimerkiksi heidän urheileva poikansa Matti Tolvanen oli syntynyt vuonna 1943. Hän oli aikoinaan pitkältä sotaevakkotieltään kotiuduttuaan ollut eräitä reippaita Korvenkylän poikia.

Kahtakin koulupolkua kultettiin

Haurukylän kansakouluun kuljettiin paljon Mikkolan tieksi sanottua huonokuntoista peltotietä. Se lähti Korvenkylän alakylästä kohden Haurukylää. Eli, esimerkisi Keskitalon Pasasen Anneli (s. 1945) ja Raija Pasanen (s.1943) sekä Alasaarelan Ainon ja Laurin Maija – Liisa ( s.1940) sekä Inkeri Junttila ja Pentti Junttila (s.1943) olivat kulkeneet ensin pienen matkan Korvenkylän multaista kylätietä päästäkseen Mikkolan koulutielle. Tie oli Temmeksen Haurukylän Mikkolan monien pienten peltojen vaatimaton peltotie. Haurukylän kansakoulua sanottiin ennen paljon myös Mikkolan kouluksi.

Koulutien pituus sitä kautta oli ollut esimerkiksi Korvenkylän Alasaarelan, Pasasen lapsille sekä Niemelän Paavolle ja Lassille sekä Junttilan lapsille oli ollut noin viisi kilometriä. He kulivat ensin matkan Korvenkylässä kylätietä. Kääntyivät sitten kävelemään koulupolkuaan kohden Haurukylää.

Toinen, talvisin eniten käytetty koulutie Haurukylään lähti Korvenkylän yläkylästä. Se kulki Alatemmeksellä sijaitsevan lakeuden kuntainliiton omistaman kunnalliskoti Marttilan suuren metsäsaran läpi. Marttilan tien alkupään seudulta, Korvenkylästä lähti vanhaan aikaan paljon käytetty talvitie. Se meni Korvenkylästä Temmeksen Nurkkalankankaalle, valtatie nelostien luo. Tietä oli käyttänyt esimerkiksi Tyrnävän myllyssä käyneitä temmesläisiä jopa ranttisia myllymiehiä.

Koulutien pituus Haurukylästä Marttilan tien kautta esimerkiksi Alasaarelan, Keskitalon (Pasasia) ja Junttilan lapsille sekä myös aikoinaan Anna ja Jussi Tjäderin lapsille oli ollut noin 4 kilometriä. Esimerkiksi Lauri ja Aino Alasaarelan lapset olivat olleet koulupolullaan Haurukylään jo kohta kotipirtin oven jälkeen.

Ns. Marttilantien koulupolku oli paikoin märkä tie suurine vetisine paikkoineen. Tätä koulutietä kuljettiin sulan maan aikana vain kunnolliset eheät kumisaapaat jaloissa. Marttilantietä käytettiin pääasiassa talvisin hiihtäen kuljettavana koulupolkuna. Joskus, vähän lumen aikana käveltiin Marttilantietä myöten myös talvella. Mikkolan tietä, peltotietä saattoi kulkea sulan maan aikaan jopa polkupyörällä.

Eräänä 1950 – luvun talvena olin kiinnostunut tavallista enemmän hiihtämisestä. Kuljin, silloin tällöin noin kilometrin pitempää Mikkolan tietä koulumatkanani. Hiihdin koulupolkuni Tyrnävän Tempauksessa nuorukaisena jäsenenä olleen hyvän hiihtäjän Tolvasen Matin mukana. Hän asui Alatalossa keskellä Korvenkylää. Mikkolan tie oli hänelle luonnollisempi tie käyttää koulupolkuna.

Tutustuttiin toisiin koulualaislapsiin

Temmeksen Haurukylä oli naapurikylämme. Mutta, en siellä käyty ennen kansakoulua. Tuntematon, salaperäinen vieras kylä oli Haurukylä minulle. Korvenkylästä käytiin ennen kaupassa ostamassa leivontatarpeet, kahvit, sokerit, tulitikut jne pääasiassa vain Tyrnävän kirkolta. Ensimmäisinä kouluaamuina piti oikein ihmetellä, että minkalaista väkeä täällä salaperäisessä Haurukylässä oikein asustaa?

Melko pian Haurukylän koululaislapsukaisista alkoi tulla kavereita. Ensimmäisinä heistä olivat kavereina Isokosken pojat. Eero oli samanikäinen. Altti oli pari vuotta meitä vanhempi. Isokoskilla oli myös pari nuorempaa poikaa.

Mäkelän Seppo tuli melko pian tutuksi ja kaveriksi. Tuttavuuteemme vaikutti kiinnostus urheiluun ja erityisesti hiihtoon. Silloin vuonna 1952 olivat olleet Helsingin kesäolympialaiset ja Oslon vuoden 1952 talviolympialaiset. Urheilun suhteen elimme silloin kiihkeitä kiinnostavia aikoja.

Melko pian tulivat tutuiksi ja kavereiksi myös haurukyläläiset Myllysaaren pojat sekä Rotosen Pekka ja Matti. Karppisen Paavo ja Eino puhuivat usein haurukyläläisestä manviljelijä – keksijästä Hannes Pehkosesta. Pojat asuivat lähellä Pehkosta ja he kävivät siellä silloin tällöin tutustumassa keksijä Hanneksen keksintöihin. Heillä oli niistä kiinnostavaa kertomista minullekin.

Haurukylän kansakoulun vieressä oli kookas Mikkolan maalaistalo. Sen omisivat silloin Pyhännältä muuttaneet Luttiset. Heidän toiseksi nuorin lapsi vilkas Raimo poika kävi usein leikkimässä meidän kansakoululaisten kanssa. Hänellä ei ollut kotona leikkikavereita kuin vain pieni Hilkka siskonsa, mutta lähinaapurissa, Haurukylän kyläkoululla oli paljon meitä lapsukaisia leikkikaveriksi. Raimo aloitti kansakoulunsa muutamaa vuotta minua myöhemmin.

Koululaisten leikkiminen oli silloin 1950 – luvulla sellaista, että välitunneilla juostiin paljon koulun kookkaalla pihalla ”hippasilla”. Lumisota, lumiukot, – linnat leikkejä leikittiin myös. Oli urheilu ja palloiluleikkejä sekä hyppynaruilla hyppimistä ja myrrän hyppimistä oli myös. Piilosillaololeikkejä leikittiin myös kansakoulussa.

Koulussa oli välineinä pesäpallomailoja, muutama räpylä ja pesäpallo. Oli meille myös kuula, kiekko ja keihäs. Oli lentopallokenttäkin lentopalloinen kyläkoulun suurella tontilla maantien toisella puolen.Keihään heiton vaaroista varoiteltiin meitä.

Toisinaan laitettiin sukset jalkaan lyhyen välitunninkin ajaksi. Sitten hiihdettiin, mitä ehdittiin. Koulun lähellä oli myös lyhyitä latuja. Hiihto oli ennen tärkeää. Koulun urheilutunneilla hiihdettiin tosi paljon ja käytiin laskemassa mäkeä läheisellä Hoikkalan jaNiemelän törmällä.

Painimista ja tappelunnujakkaa oli myös paljon lasten keskuudessa. Joillakin lapsilla saattoi olla verta vuotava nenä ja mustelmia kasvoissa ja vartalossa sekä revenneitä vaatteita päivittäisten välitunti leikki – ja painiriehain jäljiltä.

Erilaisia rahapelejä oli myös meillä lapsilla. Pieniarvoisilla kolikoilla niitä pelattiin. Esimerkiksi, että pienellä ryhmällä oli seinän vieressä pystössä pieni puinen tikkukeppi. Kukin ryhmäläinen löi vuorollaan kolikonsa seinään. Tarkoitus oli, että se kimposi tikun luo. Sitten kulloisessa pelissä ”killingissä” pelaajista voittajaksi arveltuvuoro oli tai sellaisen vuoro oli, hän keräsi kolikot joihin hänen vaaksansa eli peukalon ja pikkusormen väli ylsi. Sormiaan sai venyttää huoletta, että ylsi.

Killiginpeluissa oli erilaisia muotoja ja tulkintoja peluutavoista ja rahamääristä. Oli varmaan koulukohtaisiakin killinginpeluun sääntöjä? Saatettiin esimerkiksi myös vain heitää kolikoita maassa olevan viivan takaa maassa, muutaman metrin päässä olleen kepin juurelle. Itsekuin pelaaja sai keräillä kolikot maasta vuorollaan, mihin hänen vaaksansa ylsi. Joitakin sääntöjä siinäkin oli.

Haurukylän kansakoulussa oli myös ns. koulukiusaajia. He olivat heitä, joille tavallinen, tavallisten lasten keskinäinen nujakointi ja rieha ei riittänyt. Haurunkankaalla asui Ruottisten perhe. Heidän Paavo poikansa vihasi erityisen paljon Korvenkylän lapsia. Muut Ruottisen pojat olivat sopuisia.

Tavallisesti Paavo kyttäsi Haurukylässä koulutien vieressä, että milloin Korvenkylän kovasti arat koululaislapset tulevat? Hänellä oli tapana pahoinpidellä, peloitella ja piestä meidät. Osan meistä tai riskinä hän pieksi välillä koko korvenkyläläisten arkojen lasten pienen porukan. Joskus, Paavo jopa mennen tullen rökitti ja pieksi meidät!

Erään kerran nousin ”Euroopan omistaja” Paavoa vastaan. Mistä lienenkään saanut rohkeutta ja voimaa? Paavo oli puukkoa vyöllään kantava, (silloisen 1950 – luvun tavan mukaan lapsillakin saattoi olla puukko vyöllään) hyvinsyönyt, kookas, vihaisen mullin näköinen, synkkä katsantoinen poika, mutta sain hänet sinä aamuna kaadettua.

Kun, Paavo oli maassa kaikki olikin jo helpompaa. Pahoinpitelin, pieksin hänet kunnolla. Paavolta pääsi itku ja parku. Hän jättikin jatkossa meidät rauhaan. Esimerkiksi lähinaapurini lapsena pienikasvuinen Pasasen Jorma oli minulle kiitollinen, kun rökitin Paavon.

Ei minun ”räyhä Paavon” päihittämiseni uskoaseni niin kovin kaunista katseltavaa ollut. Minä itsekin itkin, kun käsittelin pienillä ryrkeilläni häntä. Minä hakkasin häntä epämääräisesti, lähinnä huitoen kovasti peloissani. Mutta, voitin hänet kuitenkin pienillä hennoilla nyrkeilläni.

Olisiko pärjäämiseeni Paavon ”ruotuun laitossa” vaikuttanut serkkuni Olavi Pasasen neuvot? Hän oli ollut jatkosodassa lääkintäaliupseerina erään Mannerheimin ristin ritarin majuri Heikki Nykäsen sissiporukassa. Pasasen Olli kertoili mielellään niistä sota-ajan sissiporukoissa oloistaan meillä kyläilemässä käydessään. Hän myös kertoi siitäkin, että mihin miestä lyödään ja millä voimalla sekä millä tarkoituksella? Niin kaatuu kevyesti raavaampi, isokin mies, kun oikein isketään!

Kouluruokailua

Haurukylän kyläkoululla oli kouluruokailua 1950 – luvulla. Se oli hyvin vaatimatonta. Lämmin keitto oli koulussa kerran päivässä. Se syötiin kiltisti pulpetissa istuen pienistä noin litraisista metallikulhoista. Ruoka haettiin ruokajonoissa seisten luokan viereisestä keittiöstä. Keittona meillä oli turhan usein kunnalle edullista kaurapuuroa. Oli toki välillä myös maittavampia, ruokaisempia lihaperunakeittoja. Torstaipäivä oli hernekeittopäivä. Hyvää oli syödä koulun keittolan hernekeitto!

Meillä oli tapa poimia syksyisin puolukoita koulun varastoon koulun viereisestä kangasmetsiköstä, Haurunkankaalta. Saimme syödä poimistamme puolukoista keitettyjä marjapuuroja ja/tai kiisseleitä talven aikana. Kaurapuurotkin maistuivat silloin makoisilta, kun oli kiiseliä, marjakeittoa ja siihen hiukan ripotella sokeria. Koululle vietiin talven aikana myös pieni säkillinen perunoita käytettäväksi kouluruokiimme.

Keittoja sai hakea koulukeittiöstä lisää. Torstaipäivän kansakoulun hernekeitto oli hyvää kasvavan, aina nälkäisen lapsen syödä. Sitä haettiin tavallisesti jonoissa lisää.

Voileipiä ei ollut tarjolla koulun puolesta. Tavanmukaisesti kouluun lähtiessä laitettiin kotona aamulla reppuun muutama voileipä ja pieni maitopullo maitoa. Joskus talvella oli niin kovia pakkasia, että eväsmaito saattoi ottaa matkalla hiukan jäätä.

Kyläkoulun vieressä oli Limingan Osuuskaupan Haurukylän pieni sivumyymälä. Sieltä saatoimme käydä ostamassa esimerkiksi pienen lenkkimakkarapalan joko välitunneilla tai enen koulua tai sen jälkeen. Myymälänhoitajana siellä toimi Aune Tiensuu niminen moottoripyöräilevä nainen.

Vanhaan aikaan hinnat olivat edullisia ostajalle. Kun, osti isonkin palan lenkkimakkaraa. Maksusta selvisi helposti taskusta löytyvillä muutamilla kolikoilla. Karkit olivat myös edullisia ostaa.

Kansakoulukavereistani Mäkelän Seppo ei hyväksynyt lenkkimakkaran syöntiä. Lihansyöjiä Seppo kyllä. Saattoi hän joskus jopa pistää makeisenkin suuhunsa. Seppo hyväksyi vain oikean lihan esimerkiksi sianlihan. Makkarassa kuulemma oli vain paljon huonoja rasvoja hänen mielestään.

Kerrattain, kun olimme hiihtelemässä koulun luona. Minä otin makkarapalan taskusta ja aloin syödä sitä. Seppo otti sen minulta ja heitti julmasti lumeen. Hän murskasi sen ”vääränä syötävänä” hankeen. Ei paljon puuttunut, että Seppo olisi rökittänyt minut lenkkimakkarapalan syönnistä!

Minä kykenin ostamaan makkarapaloja ja karkkejakin, koska vanhin silloin kotona asustellut Oiva veikkani antoi minulle tarverahaa pienistä palveluista esimerkisi polttopuiden teosta ja noutamisesta liiteristä. Hän sai sotainvalidieläkettä ja sai tuloja siitäkin, kun ajoi kyläläisten maidot maantien varteen. Kesäisin hän sai tienata, kun kävi tekemässä maatöitä Ferguson traktorillaan kyläläisille.

Minä olin ehkä Oivalle mieluisampi kuin Pentti veikkani. Pentti riepu alkoi opetella tupakanpolttoa nurkan takana Lääperin Väinön ja Tolvasen Matin kanssa. Se oli kielteistä kasvavalle lapselle!

Vuodenkiertoa seurataan

Koulutietä Temmeksen Haurukylään kulkiessa sai seurata aitiopaikalta koskemattoman luonnon keskeltä vuodenkiertoa. Kansakoulu alkoi syksyllä ja päättyi keväällä. Luonnon keskellä kulkivat meidän koulupolut kotoa Haurukylän kansakoululle.

Syksyllä koulun alkaessa saattoi olla vielä kovasti lämmintä. Oli jopa helteistä. Säät alkoivat muuttua nopeaan lokakuun lähestyessä ja nopeampaan lokakuun puolella. Puut menettivät kauniin vihreää väriään ja lehtipuut puodottivat juuri kellastuneet ruskan värjäämät lehtensä. Loppukuulla lokakuulla alkoi olla toistuvasti yöpakkasia. Maat alkoivat jäätyä. Luntakin saattoi näkyä joinakin varhaisina syksyinä paikoin jo lokakuussa.

Sekin oli mielenkiintoista, että talvella Marttilan tien kautta koulumatkaa hiihtäessä näki paljon eläinten jälkiä. Jänisten jäljet olivat yleisiä. Orava oli jossain siirtynyt puuulta toiselle. Ketut, kärpät ja monenlaiset hiiret jättivät lumelle omanlaisiaan omia jälkiään. Joskus oli jopa yksinäinen hirvi jättänyt kävelyjälkiään metsiin koulupolun yli. Minua ei ole metsästys koskaan kiehtonut, mutta luonnon kauneutta ihailen. Siihen kuuluu paljon: maisemia, eläimiä ja kasveja, kukkia sekä puita.

Oli ennen paljon monen lajin varpusia ja paljon muita lintuja. Oli muuttolintuja. Vitivalkoinen mettikana, riekko oli eräs omaperäinen eläjä metsälintujen joukossa. Se saattoi syöksyä ilmasta suoraan hankeen. Se jäi lepäämään sinne koloonsa, kieppiin. Kovilla pakkasillakin se yöpyi levollisesti ja rauhassa kiepissään.

Se oli erikoisempaa nähtävää, kuultavaa ja koettavaa, kun hiihteli aamulla unenpöpperössä kohden Haurukylän kansakoulua. Puhtaan valkoisesta hangesta, eheästä koskemattomasta hangesta nousi taianomausesti siivilleen useita vitivalkoisia mettikanoja ikävästi räkättäen!

Niillä oli rumasti räkättävä äänekäs ääni. Se kuulosti kuin pilkkanaurulta. Ääni todella säikäytti pienen hiihtäjän. Lienevätkö mettikanat varoitelleet rumalla äänellään hangissa kiepeissä lepääviä ja yöpyviä lajitovereitaan?

Keväiden tuloissa oli myös paljon mielenkiintoista nähtävää ja seurattavaa. Keväillä oli joskus sitä, että se tuli hyvin nopeaan paksulumisenkin talven jäkeen. Marttilantien paksuun lumeen talvella hiidetty luminen koululatu alkoi upottaa ikävästi. Se oli kohta vaikea ja raskas hiihtää pienen koululaisen. Paremmat kävelykelit koulupoluilla olivat vielä edessäpäin.

Mutta, toukuussa olivat jo talven paljot lumetkin lähteneet koulutieltämme. Kävely lumettomalla tiellä oli sitten mukavan helppoa. Saattoi, kävellessään jopa hyräillä ja laulella huolettomana ja seurata ympäristöstä kevään tulon edistymistä ja merkkejä. Luonto kasveineen ja kukkineen, puineen, pensaineen ja eläimineen alkoi herätä uuteen kesään.

Muuttolintuja tuli suurin parvin Pohjolaan. Nähtiin esimerkiksi suurten kurkiaurojen lentoa aurinkoisella sinitaivaalla. Joitakin joutsenia lensi pareittain pesimään Leppijärvelle. Oli se tilanne päällä, että ”kuu kiurusta kesään ja puolikuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen”.

Haurukylän kyläkoulussa vietettiin perinteisesti äitienpäivää toukokuun II sunnuntaina. Koululaiset esittivät siellä ohjelmaa. Tilaisuus oli suosittu haurukyläläisten keskuudessa.

Koulu loppui toukokuun lopussa. Sitten olivat vuorossa kansakoulun kevätlukukauden päättäjäiset juhlatilaisuuksineen ja todistustenjakoineen. Laulettiin yhteisesti koululaisille tuttu ”suvivirsi”. Mukava ja kiva, silloin vanhaan aikaan vielä pitkä kesäloma alkoi heti kesäkuun alusta.

Lähteitä:

http://historiantapahtumia.omablogi.fi/2016/09/

https://koulukaverit.com/uploads/school_material/1/2/4/4/0/school_12440/917430/917430_1356456023.pdf

https://suomenhistoriantapahtumia.wordpress.com/tag/vilja-kypsyy/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Koulukiusaaminen

https://peda.net/oulu/lansituulenkoulu/luokkalehti/jea/leikit-ennen-ja-nyt2

https://www.kaleva.fi/juttutupa/oma-elama/vanhanajan-pihaleikit-kunniaan/315782

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kansakoulu

http://www.kirjastovirma.fi/temmes/pitajanumero/opetusjakoulu

https://fi.wikipedia.org/wiki/Haurukylä

rämettä lähikuvassa

Syyskuun 2017 juttuja

FM Mauri Junttila

Erilaisia ilmoja oli ennenkin. Kun, esimerkiksi Temmeksen Haurukylän kansakoulu aloitti syyslukukautensa vuonna 1952 syyskuun kahdeksantena päivänä. Silloin, oli vielä lämmintä. Ilmat saattoivat joinakin päivinä olla jopa helteisiä. Seuraava, vuoden 1953 talvi oli hyvin kylmä. Puhuivat silloin huippukylmistä – 40C pakkasista.

Paljasjaloin

Ennen kuljettiin kesäisin hiekkateillä ja niityillä sekä pelloilla paljon paljain jaloin. Sitä tapaa oli lapsilla, aikuisilla ja vanhoilla ihmisillä. Kun, koulu alkoi syksyisin, ensin kengät tuntuivat puristavilta. Se ei johtunut yksinomaan siitä, että jalat kasvoivat. Eli kengät kävivät pieniksi kasvaneisiin jalkoihin. Jalkaterät olivat myös tottuneet vapauteen kesän aikana. Siksikin kengät tuntuivat ahtailta ja puristavilta.

Yleistä oli ennen paljasjaloin kulku. Vanhat kuvaukset ja koulukirjat kertovat kuinka esimerkiksi 1800 – luvun tunnettu kansalliseepos Kalevalan runojen kerääjä Elias Lönnnrot oli kulkenut laajassa Karjalassa pitkiä runonkeruumatkojaan paljasjaloin.

Paljasjaloin oli kuljettu ennen kesäisin yleisen tavan mukaan paljon ja kenkien puuttuessa kuljettiin pakosta ilman kenkiä, paljasjaloin. Mutta, niinä 1950 – vuosikymmenen alkuaikoina kaikilla koululaislapsilla olivat kengät, useitakin. Niitä ostettiin kaupasta usein omilla rahoilla, esimerkiksi makeiden meskumarjojen myyntirahoilla. Silloin, 1950 – luvulla, oli jo sitä, että kenkiä ja saappaita oli ostettavissa kaupoista ja ihmisillä oli myös rahaa ostaa niitä.

Muutamat kunnat antoivat syksyisin kumisaappaita koululaislapsille. Vanhempaan aikaan, erityisesti sota – aikana ja heti sen jälkeen kengistä oli ollut paha pula. Niitä ei saanut silloin rahallakaan. Oli pulaa nahkasta, josta tehtiin kenkiä. Ei ollut myöskään kumiteriä työkenkiin. Kaikesta oli pulaa sota-aikana ja sen jälkeen.

Niinä 1950 – luvun alkuaikoina usein koulaisen vaatimaton kenkävarasto olivat yhdet nahkamonot eli hiihtokengät, kumisaappaat ja/tai kumiteräsaapaat, matalat tennarit, joillakin olivat nahkaiset, nauhalliset nätit kävelykengät. Monella koululaisella olivat nahkasaappaat. Niistä ”jatsarit” olivat arvokkaimmat, kauneimmat.

Temmeksen Haurukylässä lapset kulkivat kansakoulunsa kotoa käsin. Joillakin lapsilla saattoi olla pitkiä koulumatkoja. Siellä ei kuitenkaan ollut sitä, kuin oli ollut monissa Suomen erämaakunnissa, että lapset asuivat viikot koulujen asuntoloissa.

Haurukylän kansakoulussa kuljettiin kesällä kävellen. Pyöräily tuli suosituksi vasta vuosikymmenen lopulla. Talvisin koulumatkat kuljettiin aina hiihtäen.

Syksyisin alkavaan koulunkäyntiin liittyvää oli ennen myös se, että maaseudun kesäinen ilo ja mukava eli aitoissa nukkumiset jäivät. Tapa jäi pois syksyltä. Kansakouluun lähdettiin heräten pirtin sängyistä tai kamareiden sängyistä. Siksikin menivät aitan sängyt lapsilta, kun syksyisin aitta alkoi täyttyä puidusta viljasta. Ne veivät alkusyksystä tilan aitoista. Yökylmät tulivat myös aitoissa nukkuvien vaivaksi.

Haurukylän kansakoulu oli kaksiopettajainen. Heillä olivat opetettavina yläluokat ja alaluokat sekä jatkokoululuokka. Oppilasmäärät kasvoivat Haurukylässäkin, kun viimeiset viime sodan jälkeiset suuret ikäluokat tulivat kouluikään. Joutuivat siellä jopa laajentamaan kansakoulurakennusta. Tarinani Haurukylän kansakoulu on ollut lakkautettuna jo kymmeniä vuosia. Niin on käynyt monelle Suomen kyläkoululle. Haurukylän kansakoulu oli aloittanut toimintansa 1920 – luvun alulla ensin vuokralla viereisen Mikkolan talon pirtissä.

Urheillaan

Kansakouluni alkamisvuonna, noin kuukausi ennen koulun syyslukukauden alkua päättyivät siihen astisen Suomen tärkein urheilutapahtuma eli Helsingin vuoden 1952 kesäolympialaiset. Suomi ei ollut silloin enää suurjuoksijoiden maa kaikkien.- suurtenkin juoksukilpailuiden varma voittaja. Juoksijalegenda Paavo Nurmikin oli jo vanhoja miehiä Helsingin olympialaisten aikana.

Huippujuoksijoita Helsingin kesäkisoissa oli esimerkiksi tsekkiläinen suurjuoksija Emil Zatopek. Helsingin kesäkisoista tuli Suomelle kuusi kultamitalia, mutta ne tulivat muista kuin juoksulajeista. Olympialaisista oli niiden aikana meille paljon seuraamista. Televisioiden aikakausi oli silloin vielä hyvin kaukana edessäpäin, mutta radio ja monet lehdet kertoivat Helsingin kesäolympialaisten urheilutapahtumista.

Yleisurheilu oli heti kansakoulun alaluokilta suosittua. Juoksu saattoi olla suosituin urheilumuoto? Oli silloin 1950 -luvun koululaislapsilla mahdollisuus harrastaa monia kenttälajeja kiekonheittoa ja keihäänheittoa. Lentopallo alkoi nostaa suosiotaan. Pesäpalloilu oli edelleen suosittua. Kesälajikilpailuja ja juoksukilpailuja oli jo ensimmäisen päivän sisälle kansakoulun alkamisesta. Talvella hiihdettiin ”veikko hakulisina ja muina superhiihtäjinä” kilpaa usein.

Haurukylän kansakoulu oli lasten ja nuorten kokoontumispaikka kouluaikojen ulkpuolellakin. Siellä harrastettiin usein esimerkiksi lentopalloa. Muina urheilulajeina harrastettiin esimerkiksi keihään – ja kiekonheittoa.

Haurukylän kansakoulun läheisyydessä oli vaatimattoman Temmesjoen melko kookas Niemelän/Hoikkalan törmä. Se oli suosittu mäenlaskupaikka. Siellä voitiin laskea pisimmillään lähes sadan metrin liukuja. Välillä joku katkaisi mäessä suksensa. Mäki oli talven suojakeleillä kova ja liukas. Kipeää teki kaatua jäiselle rinteelle. Tietääkseni siellä ei kukaan katkaissut jäseniään. Koulun hiihtokilpailujen kaikki ladut kiersivä kyseisen törmän kautta. Niitä olivat kilometrin latu ja kolmen ja neljän kilometrin ladut.

Isokosken Altin ja Eeron sekä Mäkelän Sepon kotien luona oli jokitörmässä Möyryn törmäksi sanottu pieni jyrkkä mäki. Siellä oli pystysuraa laskua oli runsas 10 metriä. Se vaati taitoa laskea kaatumatta.

Aapista luetaan

Lukutaito on ihmiselle hyvin tärkeä. Eivät aina kaikki ole osanneet lukea Suomessa. Hyvin kauan Suomessa oli ollut lukutaidottomuutta. Sitä oli ollut vielä 1900 – luvulla.

Kansakoulun tarkoitus oli opettaa lapsia lukemaan ja kirjoittamaan sekä laskemaan. Yleistä tietoutta niissä opetettiin myös kuten: luonnontietoa, historiaa ja maantietoa sekä ympäristöoppia. Piirustuskin oli merkittävä taito lasten opetella. Asioiden kuvaaminen piirtämällä on merkittävää ja tärkeää se myös on. Uskontoa ja raamatunhistoriaa oli ennen paljon kouluissa. Kouluilla oli myös sellaisia kivoja mukavuuksia kuin lainakirjasto. Esimerkiksi Santeri Ivalon; Juho Vesainen jne.

Kotiseutuun tutustuttiin ympäristöopin tunneilla. Käytiin koulusta esimerkiksi linja – autoretkellä Oulussa. Haurunkangas kansakoulun vieressä oli mainio sivu lukea Pohjois – Pohjanmaan kangasmaastosta. Lähellä virtasi Pohjanlahteen laskeva pieni Temmesjoki, mikä tarinoi ympäristöstään ja pohjoispohjalaisesta tasankomaiden rauhallisesti virtaavasta lyhyehköstä joesta.

Lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan opeteltiin kuutena päivänä viikossa. Lauantai oli muita lyhyempi koulupäivä. Käsitöitä oli jo ensimmäistä vuodesta. Se oli ensin vain vaatimatonta patalappujen virkkaamista. Haurukylän kansakoulussa oli taitavia puutöiden tekijöitä. Esimerkiksi kansakoululainen Seppo Korkala teki jossain 8-9 vuoden iässä kauniita jakkaroita, joita eivät kyenneet tekemään edes aikuiset miehet.

Haurukylän kansakoulua sanottiin myös Mikkolan kouluksi. Sen tontti oli aikoinaan lohkaistu viereisestä Mikkolan talosta. Kyseistä taloa isännöi Pyhännältä muuttanut maanviljelijä Ville Luttinen. Kansakoulun vieritse kulki nelostie. Se oli 1950-luvun alkupuolella suuren rakennustyön alla. Valtatien linjausta muutettiin monin paikoin. Esimerkiksi entinen Haurukylän kautta kulkenut valtatie nelosie jäi kylätieksi. Haurunkangas muutti muotoaan 1950 – luvulla. Sieltä ajetettiin paljon maa-ainesta uudelle nelostielle. Sinne jäi muutamia suuria uintikelpoisia hiekkakuoppia.

Kansakoulun ohi kulki vanhaan aikaan harvakseltaan ”onnikoita”. Siihen aikaan niissä olivat isot takapuskurit, jotka olivat vaarallisia ”ookauspaikkoja” lapsille. Opettaja kertoi meille tarinaa kahdesta koululaispojasta, jotka olivat ookanneet onnikan takapuskurilla. Heidän kyydistä hyppäämisensä oli epäonnistunut pahoin.

Siihen aikaan käytettiin paljon kippurakärkisiä nahkakenkiä. Pojat olivat jääneet roikkumaan kenkäinsä kärkien kippuroista takapuskuriin. Kuljettaja ei ollut huomannut tapausta. Pojat olivat roikkunet siellä ties kuinka pitkän matkan? Poikain kasvojen etuosat olivat hankautuneet täysin pois karkean hiekkatien hankaamana.

Temmesjokivarressa Haurukylässä oli silloin 1950 – luvulla vesivoimalla toimiva ja vielä käypä pieni puuraaminen Mikkolan raamisaha ja jauhomylly. Joessa oli sillä kohtaa vuolaampi, vetisempi kohta ja lisäksi pieni saari. Ne soivat edellytykset rakentaa kyseiseen kohtaan vesivoimalla toimivat pienet myllyn ja sahan. Ne omisti temmesläinen leskirouva Aune Aura. Kyseiset rakennukset ovat nykyisin museoituja ja ne ovat osa Tyrnävän kunnan Temmeksen kylän kulttuuripolkua.

Ympäristöopin tunneilla käytiin tutustumassa noihin Temmesjokivarren vesivoimalla toimiviin laitoksiin. Puuraamisahalla sahasivat sinä tutusmispäivänämmekin tukkeja lankuiksi ja laudoiksi ja myllynkiviparit myllyssä jauhoivat viljaa. Rouva Aura tarjosi meille pienille tutustujavierailleen kuumaa kaakaota.

Haurukyläläinen Olli Rusila oli rakentanut pienen vesivoimalan tuottaakseen sähköä kotitalouteensa. Siinä oli myös hyödynnetty joen ja sen rannan välistä pientä saarta ja kapean kohdan kautta virtaavaa hiukan vuolaampaa veden virtausta.

Haurukyläläinen Albert Rusila oli löytänyt muutamia ikiaikaisia kivikauden esineitä mailtaan. Niihin saimme käydä tutustumassa eräällä ympäristöopintunnilla. Haurun talon löytöesineet menivät aikanaan Pohjois – Pohjanmaan museon kokoelmiin Ouluun. Temmes oli noussut jääkauden jälkeen merestä nopeampaa kuin alempana sijaitseva Limingan taajama. Siellä merivesi lainehti vielä pitkään.

Haurukylässä on vanha Mouckan talo (nykyisin Isokoskien omistama). Siellä kohteena koululaislapsilla oli esimerkiksi talon vellikellon ihmettely ylhäällä aitan päädyssä. Haurukylän Mouckaa on joskus isännöidyt valtiopäivämies Abraham Schroderus (1690-1775). Temmes oli silloin kuulunut kylänä suureen Liminkaan.

Haurukylän kansakoulun vieressä oli kiva erikoisuus kuten Limingan osuuskaupan sivumyymälä. Sieltä voitiin käydä ostamassa karkkeja. Niitä oli siellä myynnissä monenlaisina laatuina jo siihen maailmanaikaan. Joskus ostettiin kahvipaketti kotiin viemiseksi. Kahvin tiukka säännöstely alkoi rakoilla Helsingin kesäolympialaisten aikoihin.

Myymälänhoitajana siellä toimi yksinäinen, miellyttävä nainen nimeltään Aune Tiensuu. Hän oli moottoripyörän omistava nainen. Olisiko moottoripyörä ollut tsekkiläinen Jawa? Niitä sai silloin kohtalaisen helposti ja ne olivat edullisia, luotettavia, kestäviä, vähäkulutuksesia moottoripyöriä. Hän kävi esimerkisi asioimassa sillä Limingan osuuskaupan päämyymälässä.

Oma erikoisuus keväiseen Haurukylään liittyen oli se, että monet pienet kevytrakenteiset Temmesjoen ylittävät sillat purettiin pois pahimman tulva ajaksi. Lapset kuljetettiin silloin veneillä joen yli. Haurukylän sivukulkevaksi rakennettiin aikanaan ”Lännentieksi” sanottu kylätie. Se lähti Limingasta ja päättyi Temmeksen kirkolle. Se vaikutti helpottavasti paikallisliikenteeseen esimerkiksi Haurukylässä.

Huonosti ja vielä huonommin

Aina ovat koululaislapset nahistelleet, painineet ja tapelleet keskenään. Sitä oli myös Haurukylän kansakoulussa. Nahinat, välituntiriitelyt eivät saaneet osakseen suurempaa huomiota. Ne ohitettiin olan kohautuksin. Ehkä tekivät oikein?

Kovaa verbaalista välivaltaa oli Haurukylän kansakoulussa. Se oli välillä kuin käsin kosketeltavaa. Esimerkiksi koulun ohi kulki pieni kylätie. Tiellä kulki välillä klenkkaavia, nilkuttavia, vaatimattoman näköisiä kylän vanhoja. Koululaislapset räkyttivät heille rakkikoirain tavoin koulun aidan takaa.

Koululaislapset ilkkuivat toisilleen esimerkiksi heikon pukeutumisen, resuisten vaatteiden takia tai heikkojen suksien takia. Esimerkiksi haurukyläläiset Pehkosen Eero, Rusilan Sirkka ja Luttisen Raimo olivat jonkinmoisia arjalaisia, olivat siis meihin verrattuna ylirotua. He mallinsivat II maailmansodan ajan natseja, yli-ihmisiä. Pitivät alarotuna esimerkiksi meitä saman koulun pieniä naapurikylän lapsia. Sekin oli esimerkiksi kuin vikaani, kun isäni kuoli syöpään vain 52 vuoden iässä.

Haurukylän kansakoulun liikuntatunneilla kansakoulupoika Pellikka Veikolla oli tapana pitää jalkapallon peluussa kovia hiihtomonoja. Se oli lapsen oma vika, jos jäi ”haaveileen ja uneksimaan”, potkituttaan Veikolla nilkkojaan.

Länkisääri liikanimen saanut Ruottisen Paavo hallitsi tienpätkää kotinsa ja koulun välillä. Tavanomaisesti hän pieksi minut sille lyhyelle taipaleelle aamuin – illoin. Hänen pieksämisiään pelkäsin. Jouduin elämään kauhun hetkiä häntä pelätessäni.

Aloin laskea yöllä alleni traumaattisten kauhukokemusteni takia. Se ei yksistään piisannut, että Paavo pieksi minut aamuin illoin. Haurukylän talokkaiden vahvaa ja voimakasta liharuokaa syöneet lapset olivat kovia pieremään ja myös kovia valehtelemaan. Erään kerran he panivat pieremisensä minun syykseni. Väkivahva, väkivaltainen Hilkka Tikkanen heitti pelkällä laihalla kauravellillä eläneen pienen Maurin pulpetteineen päivineen luokan nurkkaan.

Jatkuvien väkivaltaisten kokemusten myötä tulin alle laskevaksi pelokkaaksi ja araksi lapseksi. Pelkäsin säikkynä jo omaa varjoani, ennen kuin uskalsin nousta vastarintaan isolle väkivaltaiselle vahvalle Paavolle. Paavo oli aikansa pahiksia.

Silloin säästyin pahoinpitelyiltä, kun kiersin kyseisen tienpätkän kaukaa metsän kautta. Eräänä päivänä kuitenkin nousin vastarintaan. Mistä lienen sanut voimia ja rohkeutta siihen? Sain kaadettua Paavon ja käsittelin häntä tovin kovin ottein. Pieksin hänet pienillä nyrkeilläni. Pahoin piesty Paavo alkoi itkeä suureen ääneen. Sain häneltä sen kurituksen jälkeen olla rauhan. Joskus, Paavo murisi, ärisi ja irvisteli, mutta rauhoittui, kun esittelin hänelle nyrkkiäni, luuvitosta.

Minulle menestys ”Pahis Paavon” nöyryyttämisestä nousi hiukan päähän. Erään kerran päätin jopa kurittaa koulun isoja yläluokkalaispoikia Tolvasen Mattia ja Rotosen Pekkaa. Siihen pölijään yritykseeni ei nähtävästi ollut järkevää syytä.

He pitivät minua itsestään erillään yksinkertaisesti vain painaen vahvalla kädellään päälakeeni. Minä siinä rimpuilin ja heilutin nyrkkejäni. Onnekseni Matti ja Pekka olivat kilttejä, ystävällisiä poikia. Monet kerrat hiihdettiin sittemmin Tolvasen Matin kanssa iloisesti rupatellen koulusta kotiin Mikkolan tien kautta.

Haurukylän kansakoulussa oli joitain nättejä naisopettajia. Tietenkään ei heitä minulle sattunut opettajiksi. Esimerkiksi Eeva Limingoja oli niitä vähemmän kaunita naisia, rumia. Samoin Hilkka Tikkanen. Lisäksi hän oli häijy ja puolueellinen.

Vuosina 1957-1958 siellä oli opettajana opettajaseminaarin käynyt reipas, ystävällinen ja kiltti nuorimies Pasi Saari. Hän ei ollut ruumiillisen kurin kannattajia. Aloin saada hyviä todistuksia ja pääsin pyrkimään oppikouluun. Mukavaa oli sinne mennä kouluun. Siihen aikaan pyrittiin keskikouluun. Kirjalliset kokeet olivat niihin heti kesäkuun alusta.

Oli Tyrnävän keskikoulussa kookkaita raskasnyrkisiä poikia, mutta minusta oli tullut kovin ketterä. Väistelin helposti nopeatkin iskut ja iskin nopeasti takaisin. Niinä aikoina myös ns. Karate kulttuuri oli nostamassa päätään. Tyrnävän keskikoulussa muutamat isot pojat iskivät tiilikiviä poikki pelkällä nyrkiniskulla.

Harmi, kun ei silloin Tyrnävällä sattunut vastaan nyrkkeilyn tai painin valmentajaa. Ehkä olisin jossain elämäni vaiheessa ollut peräti maailmanmestari painisssa tai olympiavoittaja, samoin nyrkkeilyssä?

Paremmin Temmeksen Haurukylään liittyvään tarinaani voinee laittaa myös jotain muuta Temmekseen liittyvää. Esimerkiksi Anders Louet (k. 1809) oli ollut temmesläinen itseoppinut kirkonrakentaja ja paljon matkustellut rakennusmies. Tarina kertoo, että hän oli tuonut matkoiltaan vaimokseen kuninkaan, alkujaaan vestmandilaisen kamarineidin neiti Oijeströmin. Hänen kuoltuuan Louet oli tuonut Tukholmasta kuninkaan kamarineidin neiti Montcomeryn uudeksi vaimokseen. Hän oli matkannut vaunuissaan Temmeksen Koskelankylään. Tarina kertoo, että siellä tämä uusi puoliso oli sanonut, että ”Tuokaa raanua, tuokaa raanua, en minä voi paljaalle maalle astua”.

Lähteitä:

https://almanakka.helsinki.fi/fi/julkaisut/kalenteri-vuodelle-2017.html

https://fi.wikipedia.org/wiki/Syyskuu

https://fi.wikipedia.org/wiki/Elias_L%C3%B6nnrot

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kes%C3%A4olympialaiset_1952

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kansakoulu

http://materiaalit.internetix.fi/fi/opintojaksot/9historia/kouluhistoria/kansakoulusta_peruskouluun

https://tyrnavanhaurukyla.wordpress.com/tag/temmes/

http://www.rantalakeus.fi/uutiset/fortum-suunnittelee-oulun-seudulle-suomen-monipuolisinta-ja-suurimpiin-kuuluvaa-materiaalien-kasittelykeskusta-6.703.237846.67e0a3b2b5

http://kuntabongari.blogspot.fi/2010/07/372-temmes.html

http://archi

ve.is/MO8B

https://www.geni.com/people/Abraham-Schroderus/6000000020529690810

http://historianet.fi/kulttuuri/urheilu/kuinka-vanha-laji-karate-on

http://www.meidokan.net/seuran_esittely/materiaalia/opas/

Juhannustarinaa

FM Mauri Junttila

Juhannus keskikesän, yöttömän yön juhla on ikivanha perinnejuhla. Sillä on sekä kristillisiä perinteitä että pakanallisia perinteitä. Kristillisistä perinteistä voi mainita Johannes Kastajan muistopäivän lisäksi, että 1900 – luvulla oli kauan tapana päästä juhannuksena ripille. Ei kristillisten juhannusperinteiden voi arvella tänään olevan näkyvimmän osan juhannuksen viettoa.

Juhanuksen viettotavat muuttuneet

Juhannusta juhlittiin kauan vain pienissä omien kylien, naapurustojen sekä tuttavien yhteisissä juhannusaaton valviaisissa. Juhannuksena tanssittin ja tanhuttiin tutuilla kisakallioilla. Tai vietettiin juhannusaattoa oleillen ja seurustellen kavereiden kanssa lähijokien ja lähijärvien rannoilla. Poltettiin yöttömän yön, juhannuksen juhlan kunniaksi kyläläisten tai naapurustojen yhteinen juhannuskokko.

Ennen juhannuskokkojen polttamiset olivat helppoja, yksinkertaisia juttuja. Kuntien paloviranomaiset eivät valvoneet juhannuskokkojen polttamisia. Ei tarvittu lupia juhannuskokkojen polttamisiin. Yksittäinen kyläläinen saattoi halutessaan noin vain polttaa juhannuskokon.

Juhanusfestareille

Viime vuosisadalla, 1900 – luvulla juhannuksen vietot alkoivat siirtyä enenevästi aina vain suurempiin tapahtumiin. Juhannusjuhlat ovat myös kansainvälistyneet. Urheiluun liittyvissä juhannustapahtumissa on ollut jo kauan ulkomaalaisia osallistujia. Jo, useita vuosia Suomessa on juhlittu juhannusta mammutimaisilla juhannusfestareilla. Joitakin entisiä juhannuksen viettopaikkoja on häipynyt historian hämärään. Muutama uusi juhannusfestaripaikka paikka on tullut lisää.

Juhannuksen viettotapoihin ovat vaikuttaneet elettävien aikakausien muutokset ja tavat. Nykypäiville kulkumahdollisuuksien sekä tiestön kuntojen kohentumiset ja lisääntymiset ovat vaikuttaneet liikkuvuuteen. Kymmeniä vuosia on matkattu kauas kotikylästä juhannuksen viettoon moniin juhannusaaton juhlimispaikkoihin.

Sekin alkoi vaikuttaa ajatteluumme juhannuksen vietosta, kun televisiosta voitiin alkaa seurata aaton juhlimista kotipitäjän ulkopuolelta suurista juhannusfestareista. Ne tulivat tv:n kautta mielenkiintoisiksi ja tutuiksi meille, suurelle yleisölle. Monet halusivat mennä niihin tv:n luoman kuvan takia.

Vanhaan aikaan mentiin yksinkertaisesti vain kävellen yhteisille juhannustulille lähijärvelle. Tavanomaista juhannusaatoille oli valvoa mahdollisimman kauan, jopa läpi yö valvottiin ja olimme silloin myös kauempana, poissa tutusta kotipirtistä.

Lapsena ja nuorenakin oli juhannusaaton viettoa

Esimerkisi ajeltiin juhannusaattona polkupyörillä kodin ulkopuolelle naapurikylään. Eräänä juhannusaattona polkupyöräilin Temmeksen Haurukylään. Siellä oli tuttuja koululaisia esimerkiksi Isokosken – ja Myllysaaren poikia sekä Karppisen Eino ja Paavo viettämässä juhannusaattoa pyöräillen kyläteillä. Niinä aikoina teiden varsilla oli maitolavoja. Niiden portailla saattoi istua, jutella sekä katsella ja kuunnella lintujen laulua ja lentoa kesätaivaalla.

Ajeltiin ennen esimerkiksi 1960 – luvulla juhannuksina myös mopedeilla. Niillä kuljettiin pitkiäkin matkoja. Saatettiin taivaltaa mopoilla esimerkiksi noin 60 kilometrin päähän Rokuan vaaroille. Eräänä nuoruuden juhannusaattona ajelimme Tyrnävän Ängeslevän kylän Muhoksen suunnan reunan tutun koululais-/mopopojan Reijo Pussisen kanssa mopoillamme Muhoksella ja Oulujoella sekä Oulussakin.

Autoilla juhannustulille

Se lisäsi paljon liikkumismahdollisuuksia nuorille, kun 1960 – luvun alussa läntiset henkilöautot vapautettiin tuontisäännöstelyistä. Alettiin saada ostaa pieniä edullisia länsiautoja. Niistä voi mainita esimerkkeinä noin litraisella bensamoottorilla varustetun saksalaisen Opel Kadetin ja vähäkulutuksisen bensakäyttöisen englantilaisen Ford Anglian. Ranskassa valmistettiin esimerkiksi pieniä suosittuja Renaul (Tippa Rellu) ja Citroen (Rätti Sitikka) autoja. Italialainen Fiat valmisti hyvin pieniä henkilöautoja (Fiat 500 ja 600). Nuo myös olivat bensalla käypiä autoja.

Henkilöautot alkoivat lisääntyä nopeaan, kun niitä saatiin alkaa ostaa ennestään tuttujen itäautojen rinnalle. Tunnettu, suosittu ja paljon käytetty itäauto oli diesel Volga. Sitä oli ennen paljon taksiautoina. Neuvostoliittolaiset Pobedat ja Mosset olivat suosittuja itäautoja. Se oli ennen hyvää, että bensa ja nafta olivat kohtalaisen edullista ostaa.

Nopeasti lisääntyvä autoistuminen vaikutti myös juhannuksen viettotapoihin. Voitiin ajella pienillä porukoilla tai jopa yksinäänkin autoillen juhannusvalviaisiin esimerkiksi Aavasaksalle, Rukalle tai Kalajoelle. Noiden juhannusjuhlapaikkojen paikoitusalueet olivat täpötäynnä henkilöautoja jo kauan sitten.

Aavsaksalle lähdettin aattoina joskus iltapäivällä. Oltiin jo hyvissä ajoin aattoiltana Aavasaksalla. Ensi töiksemme kiertelimme kävellen juhlapaikkaan tutustuen. Katseltiin sekä tutustuttiin Aavasaksan vaaran huvipaikkaan. Saatiin siitä yleisilme.

Aavasaksa on vanha lomanviettopaikka. Siellä alkoi toimintaa matkailun merkeissä jo kaukana 1800 – luvulla. Ehkä Pohjanmaan radan jatke Kemistä Ylitorniolle tehtiin lisääntyneen Lapin matkailun takia? Aavasaksa on eteläisin paikkakunta Suomessa, jossa voidaan nähdä yöttömän yön, juhannusyön aurinko yölläkin.

Illan päälle käytiin kokeilemassa tanssitaitoja Aavasaksan juhlapaikan lavatansseissa. Tavallisesti juhannusaaton vieton juhlimisreissulla yövyttiin teltassa. Mukana oli pieni harjateltta. Se toi mukavuutta aamuyön muutaman tunnin lepoon.

Käristemakkaraa ja kahvia voitiin ostaa Aavasaksan huvipaikan monilta grilli – ja kioskiyrittäjiltä. Matkan varrella sinne ja sieltä takaisin oli useita huoltoasemia. Niistä voitiin ostaa kahvit pullan kanssa tai muuta mielenkiintoista maistuvaa, purtavaa. Huoltoasemien baarien kahvi ja viineri – ja muut pullat olivat ennen tuoreita ja hyvänmakuisia nauttia. Suomen markan aikaan ne olivat myös melko edullisia ostaa.

Huoltoasemien baareissa oli suosittuja kolikoilla toimivia äänilevyautomaatteja. Niissä soi esimerkiksi suosittujen pitkätukkaisten Beatlespoikien musiikkia. Myös suomalaista iskelmämusiikia niissä soi. Iskelmälaulajat Seppo Hanski, Danny ja Katri Helena olivat esimerkiksi suosittuja. Usein matkanvarren huoltoasemien baarien äänilevyautomaateissa soi myös Tapio Rautavaran ”Häävalssi”.

Oma lukunsa niinä 1960-luvun aikoina olivat monet nuoret Ruotsin suomalaiset. Heitä oli mennyt suurin määrin töihin Ruotsiin 1960 – luvun Suomen vaikeina työttömyystalvina. Monet heistä hankkivat oman henkilöauton Ruotsin tienesteillään – mahdollisimman pian. Hyvin pian. Niitä ostettiin yleisimmin osamaksulla.

Heinäkuu oli ennen yleinen lomakuukausi Ruotsissa. Ruotsin suomalaiset nuoret olivat lähteneet Suomeen juhannukseksi muutama päivä ennen juhannusta. Ensin he kuluttivat töistään säästetyt vapaapäivänsä juhannuksensa vietossa, jollain tavanomaisella juhannusaaton vieton juhlapaikalla ja sitten he jäivät tavanomaisesti heinäkuuksi kesälomilleen syntymäseuduilleen.

Juhannusjuhlille houkutellaan

Maamme urheiluseurat järjestivät ennen kotikuntainsa juhannusjuhlat. Ne keräsivät siten rahaa urheiluseuransa toiminnan ylläpitoon. Tavallisesti jo juhannusjuhlan huvialueelle pääsyyn oli pääsymaksu. Siitä urheiluseura sai jo tuloja.

Monet juhannusfestareiden järjestäjät houkuttelivat väkeä kuuluisilla lauluartisteilla tai suosituilla solistiyhtyeillä. Osaan juhannusfestareita oli järjestetty suosittuja mielenkiintoisia houkuttelevia juhannustapahtumia. Tai niihin tuli vierailulle niiden aikojen julkkismiehiä tai – naisia. Juhannuksen keihäskilpailut tai muut suositut yleisurheilukisat houkuttelivat lippuja ostavia juhannuksen viettäjiä. Missikisat olivat yleisöä houkuttelevia tilaisuuksia.

Esimerkiksi suunnilleen Aavasaksan kohdalla, samalla kohtaa pohjoista leveyttä sijaitsevalla naapurimaa Ruotsin Matarengillä oli vuonna 1966 vieraillut kuuluisa tv sarjojen ja elokuvien roolihahmo Simon Templar (englantilainen näyttelijä Roger Moore). Tämä pitkän iän elänyt tv ja filminäyttelijä oli ollut myöhemmin myös erityisen suosittu elokuvien toimintasankari James Bond, Salainen agentti 007.

Juhannusvalviaiset ohi tältä kesältä

Juhannuspäivänä aamupäivällä lähdettiin ajeleen hiljalleen kotiin. Juhannuksen aaton valviaismatka maaseudun pojille oli kestoltaan tavallisesti noin vuorokauden pituinen reissu silloin 1960 – luvulla. Sellainen muistikuva jäi juhannusaattojen matkoista, että henkilöautoja oli huomattavan paljon maanteillä niinä 1960 – luvun vuosina.

Maaseudulle nukuttiin ennen kesäisin yleisesti pihapiirien aitoissa ja luhdeissa. Oli mukavaa mennä nukkumaan hiostavassa autossa matkatun juhanusaattoreissun jälkeen viileään, hämärään hirsiaittaan lämpimien vuodevaatteiden sisälle.

Kohta tarvittiinkin pirteyttä, sitkeyttä ja lujasti raakaa voimaa heinäntekoon. Juhannukselta alkoivat tavanomaiset maaseudun heinätyöt. Ne olivat silloin maalaistalon seiväskuivan heinän tekoa. Ne olivat suuritöisiä ja raskaita töitä, jotka vaativat paljon väkeä heinähankojen varsiin.

Heinätyöt tehtiin heinäkuun helteillä. Tavallisesti vanhaan aikaan juhannuksena oli kesäisen lämmintä. Juhanuksen jälkeen elohopea saattoi näyttää jopa +34C. Se oli poutapäivinä hyvä lämpötila kuivan heinänteon onnistumiselle.

Vielä 1960 – luvulla suomalaisessa heinäkuisessa maalaismaisemassa oli nähtävissä tuhansien heinäseipäiden sotilaallisen suoria seiväsrivistöjä suurilla heinäpelloilla. Heinätyöt olivat tavallisesti tehty onnelliseen päätökseensä ennen heinäkuun loppua.

Voi aikoja, voi apoja

Juhannuksen viettoon on kuulunut aina enemmän tai vähemmän alkoholin käyttöä. Hyvin vanhaan aikaan ihmiset olivat juoneet Ukonmaljoja. Kyseisiä maljoja oli juotu Ukko ylijumalan kunniaksi, kun häneltä oli toivottu kaikkea hyvää ja onnea.

Erilaisempaa hiljaisempaa vähäisempää sekä siistiä oli alkoholin käyttö 1960- luvulla kuin tänään. Väkeviä viinaksia harrastettiin yleensä vain juhannuksena. Erilaista oli suhtautuminen alkoholijuomiin ja niiden käyttöön ennen. Jopa silloiset kylän juopot ja alkoholisoituneet paheksuivat nykypäivile tyypillistä julkista juopottelua ja viinan takia horjumista. Sammuminen kedolle oli ennnen 1960 – luvulla hyvin paha asia. Hyvin paha juttu se oli.

Tämän päivän kuva meillä on siitä, että monet kulkevat olutpurkit tai viinapullot käsissä. Niistä jatkuvasti juodaan puistonpenkeillä ja muilla yleisillä paikoilla. Ryypiskelijät istuskelevat joutilaina, vain muiden haittona he istuskelevat puiston penkeillä ja juopottelevat. On kuin, poloiset haluaisivat ylpeillä juopottelullaan ja humalatilallaan. Väärää voi uskoa olevan nykyisen alkoholipitoisen elämänmallin. Ei se ole hyvän edeltä.

Lähteitä:

https://junttila.wordpress.com/2009/06/07/juhannus/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Opel_Kadett

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ford_Anglia

https://fi.wikipedia.org/wiki/Seurasaari

https://fi.wikipedia.org/wiki/Juhannus

http://www.kaikkijuhlista.fi/juhlista/kalenterijuhlat/juhannus

https://fi.wikipedia.org/wiki/Aavasaksan_rautatieasema

http://fi.wikiwix.com/index.php?action=Kaulinrannan%20rautatieasema%20atlas:-85260:239214&atlas=true&lang=fi

http://blogs.helsinki.fi/minunaarteeni/2015/02/09/lautapeli-huvimatka-aavasaksaan-vuodelta-1863/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Keisarinmaja

https://aavasaksa.fi/kayntikohteet/kartanot-ja-perinnetalot/keisarinmaja/

http://www.vaylanpyorre.com/1966-overtornealla-vieraillut-pyhimys-palaa-teemalla-47-kertaa/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Fiat_600

https://fi.wikipedia.org/wiki/Luokka:1960-luvun_autot

juhannus vastan aineksia

Heinäpellon seiväsrivistöjä

Tarinaa sodista ja eräistä entisistä rintamamiehistä

FM Mauri Junttila

Viime vuosisata oli sotien vuosisata. Oli 1. maailmansota ja 2. maailmansota. Toisen maailmansodan aikana Suomessa oli talvisota, jatkosota ja Lapinsota. Talvisodassa vihollismaa oli Neuvostoliitto, samoin jatkosodassa. Vuosia kestänyt jatkosota (1941-1944) koostui hyökkäysvaiheesta, asemasotavaiheesta ja perääntymisvaiheesta.

Lapinsota nähdään liittyneen suoraan jatkosodan rauhansopimuukseen. Lapinsotaan liittyi pieni kahakka Pudasjärvellä 28.9.1944 saksalaisten ja suomalaisten sotilaiden kesken. Lapinsota alkoi varsinaisesti lokakuun alusta 1944 Perämeren pohjukan satamakaupunkien Tornion ja Kemin valtauksilla.

Lapinsotaa kesti kuukausia. Taistelut pienentyivät ja heikentyivät mennessä kohden Jäämerta ja Pohjois-Norjaa. Viimeinen saksalainen sotilas poistui maastamme Kilpisjärveltä 27.4.1945. Lapinsodassa sodimme entisiä saksalaisia aseveljiämme vastaaan. Sanottiin, että Lapinsodassa aseveljet olivat vastakkain.

Suomen viime sotiin osallistui satojatuhansia asevelvollisia ja reserviläisiä. Heissä oli selvästi eniten ollut reseviläisiä. Heitä sanotaan sotaveteraaneiksi ja entisiksi rintamiehiksi. He olivat joutuneet ”sinne jonnekin, linjoille” asemiehiksi yleisen asevelvollisuuden kautta. Suomen armeijaa sanottiin Suomen puolustusvoimiksi.

Vuosittain armeijaan kutsuttiin 20 vuotta täyttäneitä nuorukaisia asepalvelukseen, asevelvollisiksi eri aselajeihin. Sotilaskoulutuksen jälkeen heidät oli kotiutettu. He siirtyivät reserviin.

Reserviläisinä heitä sitten kutsuttiin mukaan sotiimme. Reserviläisissä oli ollut vanhoja, jopa – 1800-luvulla syntyneitä. Esimerkiksi entinen rintamamies, tykistön reserviläinen, tyrnäväläinen Ahti Heikki Pasanen oli syntynyt 18.5.1897. Hän kuoli 2.2.1970. Ahti oli ollut sodassa kenttätykistössä. Tämä reserviläistykkimies, 1800-luvun puolella syntynyt entinen rintamamies Ahti Pasanen kävi sotansa ilman haavoja, vammoja tai vaurioita. Ahti kylläkin arveli, että tykkien jyly ja tykkien laukausten voimakkaat paineaallot vaikuttivat siten, että hänen kuulonsa heikentyi turhan nopeaan vanhemmuuden.

Sota-aikana, sotaväkipalvelukseen oli kutsuttu myös selvästi 20 – vuotta nuorempia. Asemiehiksi rintamille oli lähetetty jopa alle kaksikymppisiä nuorukaisia. Sotiin menneet monet nuoret vapaaehtoiset laskivat myös rintamamiesten keski – ikää.

Maa-ja metsätalous Suomi taistelee

Olimme olleet 1900-luvulla täysin maa-ja metsätaloudesta elänyt maa. Viime sotiemme rintamamiehissä oli ollut satojatuhansia metsätöistä ja uittotöistä elantonsa saaneita miehiä. Heillä oli siis ollut vankkoja kokemuksia elää luonnossa ja monet heistä osasivat elää luonnosta. Luonnon olosuhteissa oltiin ja elettiin viime sodissa esimerkiksi laajassa Lapinmaassa ja valtavissa Laatokan Karjalan ja Vienan Karjalan sekä Aunuksen erämaissa.

Niiden vanhojen aikojen eli II maailmansodan ajan suomalaisilla rintamamiehillä oli ollut kokemuksia myös ampuma-aseista. Maaseudun miehet harrastivat yleisesti metsästystä. Hyveitä metsästäville miehille oli ollut osua pyydystettävään jänikseen tai metsäkanalintuun. He eivät siis ampuneet vain ”reikiä ilmaan – ilma mustana savusta” ja eivät he haaskanneet kallista ruutia tai arvokkaita hauleja ja luoteja.

Väärin oli ollut myös niiden vanhojen aikojen miesten haavoittaa viattomia eläimiä. Huono, suorastaan tarpeeton mies oli ollut sellainen mies, jos ei osannut arvostaa eikä kunnioittaa luonnonelämiä, viattomia luontokappaleita.

Eräistä entistä rintamamiehistä

Viime sotien rintamamiehissä oli selvästi ollut eniten 1900-luvulla syntyneitä. Eräänä esimerkkinä heistä käynee entinen rintamamies Yrjö Erkki Junttila (1900-1952). Hän oli ollut asevelvollisena nuoren Suomen armeijassa vuosina 1920-1922. Hän oli silloin ollut ratsumiesporukoissa Karjalassa Perkjärvellä. Talvi-ja jatkosotaan hän oli osallistunut kiväärimiehenä. Hän oli haavoittunut pahoin kesällä 1942 läpiammuttuna erään neuvostoliittolaisten hyökkäyksen yhteydessä Kiestingissä.

Erkki oli sittemmin ollut siitä toivuttuaan jonkinverran työvelvollisena Oulun Toppilan satamassa purkamassa saksalaisten aseveljiemme huoltolaivojen lasteja. Se oli ollut hyvää ja mieluisaa työtä sota-aikana, pula – aikana. Mukavaa oli Erkinkin ollut mennä sinne töihin purkamaan sakemannien huoltolaivojen lihavia lasteja.

Saksalaiset olivat maksaneet heille hyvän työmiehen palkan. Entisillä saksalaisilla aseveljillämme oli myös ollut paljon sellaista, josta oli pulaa. Heillä oli esimerkiksi ollut kaakaota, kahvia ja erinomaista särkylääkettä Pervitiiniä. Se oli ollut ihmelääkettä, mitä syötyään sairaskin mies oli kohta tehnyt raskaita satamatöitä kuin konsanaan riski nuorukainen. Se oli ollut piriste, mistä ei edes tullut riippuvaiseksi.

Kiestingissä kohtalo oli sanellut Junttilan Erkin kohtalosta. Hän oli haavoittunut läpiammuttuna. Aseellinen palvelus päättyi häneltä. Hän jäi henkiin. Erkki oli sittemmin ollut työvelvollinen kuntonsa puolesta jatkosodan rauhaan saakka.

Silloisen Kiestingin taistelun jälkeen lääkintämiehet olivat siivonneet taistelukenttää ja he olivat huomanneet, että ”Erkkihän hengittää vielä”. JSP:lle hänet vietiin. Erkki eli kyseisen haavoittumistapauksen jälkeen vielä kymmenkunta vuotta. Hänestä oli tullut paikkauksen jälkeen vielä kova työmies – työnarkomaani.

Erkki oli ollut maanviljelijä. Hän oli ollut talvisin metsätöissä hevosten kanssa. Oli siis osannut elää luonnossa ja luonnostakin. Erkki oli kulkenut metsätyösavotoissa myös viime sotien jälkeen muutaman vuoden hevosten ja poikainsa kanssa. Hänellä oli ollut viime sodan jälkeen kolme työhevosta tallissaan. Erkki oli lopettanut savottamiehen tienestityönsä ennen 1940 – luvun loppua. Hän ryhtyi maanviljelijäksi. Maataloustuotteilla oli ollut kovaa kysyntää viime sotien jälkeisenä pula-aikana.

Erkin ikäiset puhuivat tavatessaan vähemmän sodista, mutta kuitenkin tarinoivat he jotain sodista. Heille oli työnteko ollut tärkeintä. Se vei kaiken mielenkiinnon ja ajan. Jälleenrakennuskaudesta oli heillä myös tarinoitavaa ja paljon mielenkiintoista keskusteltavaa, kun tavattiin. Maatalouden koneellistumista myös odoteltiin ja siitä keskusteltiin. Erilaisista maataloustraktoreista juteltiin.

Olihan heille tullut paljon uusia juttukavereita sekä myös tarinoitavaa sotaevakoiden kokemuksista heidän evakkotaipaleiltaan. Heitä oli tullut ennestään tuntemattomilta alueilta. Heissä oli esimerkiksi kaunista soljuvaa Karjalan murretta puhuvia tai Kuusamon Paanjärven ja Tavajärven sotaevakoita, jotka laittoivat kivasti H – kirjaimia puhekieleensä. Heidän kanssaan juteltiin monista asioista, kun tavattiin. Sotaevakot vierailivat myös naapureissaan.

Niinä vanhoina aikoina urheilu kiinnosti edelleen meitä suomalaisia paljon. Helsingin suurkisat olivat vuonna 1947 ja kesäolympialaiset tulivat Helsinkiin vuonna 1952. Radiosta kuultiin urheilusta. Kun, oli töiden puolesta mahdollista, niin radio oli auki. Sanomalehdissä oli urheiluosasto. Kuvalehdissä oli myös urheilusta ja urheilijoista.

Suomessa olivat sotien jälkeen eduskuntavaalit. Ne olivat myös olleet erään II maailmasodan hävinneen maan – ensimmäisenä länsimaana pidetyt. Ne olivat olleet vuonna 1945. Äänestää saivat alkaa 21 vuotiaat suomalaiset vuodesta 1944 lähtien.

Että, oli meillä todella paljon ja monenmoista tarinaa ja juttua niinä sodanjälkeisinä aikoina. Oli tarinointia esimerkiksi politiikasta, urheilusta ja yhteiskunnasta. Ilmoista, satonäkymistä: nauriin, ohran, kauran, heinän, perunan ja rukiin kasvuista tarinoitiin.

Veikko Henrik Vesala (1920-2006) oli joutunut olemaan kauan asevelvollisena ja rintamamiehenä. Niin, olivat monet hänen ikäisensä joutuneet kokemaan saman. Hän oli ollut sodissa pääasiassa konekiväärimiehenä. Veikko oli kulkenut pitkän sotatiensä ilman vammoja ja vaurioita. Sellaisiakin oli entisissä rintamamiehissä ollut.

Veikko oli lähtenyt sotaansa metsätöistä. Hän palasi sodasta metsätöihin. Veikko oli ollut sodan jälkeen ensin metsäsavotoissa sydän – Savossa, Savonlinnan seuduilla. Hän oli kulkeutunut sieltä tilanhoitajaksi muhoslaisen kansanedustaja, professori, tiilitehdas – ja rakennuslevytehdasyrittäjä Aaro Kaupin Viinikan tilalle. Sieltä Veikko muutti aikanaan isännäksi kotiinsa Tyrnävälle. Hän isännöi ja puuhaili siellä ahkerana, osaavana ja touhukkaana isäntänä eläkeikäänsa saakka.

Veikko oli ollut ahkera ja kaikkeen kykenevä mies. Hän teki kaiken hyvin. Veikko oli täydellinen, perfektionisti. Esimerkiksi hänen pihansa ja maatilan rakennukset olivat hyväkuntoisia. Veikon hyvätuottoiset lehmät olivat tuorehuruokinnalla. Saivat jonkin verran myös kuivaa heinää terveysrehuna. Veikko osasi tehdä heinätyönsä oikein sadekesinäkin. Hänen lehmänsä eivät joutuneet syömään homeisia korsirehuja.

Vesalan Veikon vaimo sairasteli paljon. Veikko hoiti hänet kotona. Työteliäs ja ehtivä mies hän oli ollut.

Veikolla oli kavereina esimerkiksi Tyrnävän Keskikylän mies Paavo Ikonen. Entisiä rintamamiehiä Paavokin oli ollut. Hän vieraili Veikolla ainakin itsenäisyyspäivisin. Ahkera ja tekevä sekä ehtivä Veikko leipoi kakun Paavon vierailuksi. Sitten, he joivat kivat itsenäisyyspäiväkahvit valkoisella pellavaliinalla katetun pöydän ääressä – parin sinivalkoisten kynttilän loisteessa. Paavo vieraili Veikolla itsenäisyyspäivisin – hiihtäen matkat ilmojen salliessa. Hän juhlisti siten omalla tavallaan entisten rintamamiesten ylläpitämää itsenäisyyttämme.

Veikon ajankäytöstä ja tehokkuudesta voi vielä mainita, että hän keitti melko usein makiaajuustoa. Se luetaan isotöisiin perinnekeittoruokiin. Veikko aprikoi, että vaikka makiajuusto vaatii tarkkaa valvontaa, niin ei kattilan sisällön kiehumista tarvitse jatkuvasti ”tihata”. Hän maailman menosta kiinnostuneena lueskeli silloin sanoma-ja kuvalehtiä tarkempaa, ja korkealla keittöjakkaralla istuen seurasi toisella silmällä juustokeiton valmistumista. Hyvää, hyvin onnistunutta makiaajuustoa Veikko keitti.

Veikolla oli ollut hyvä terveys. Hän kävi vielä eläkeikäisenä talvisinkin polkupyörällä Oulun helluntaiseurakunnan messuissa. Matkaa oli suuntaansa lähelle 40 kilometriä.

Se, että entinen rintamamies Veikko otti vastaan Jeesuksen. Sillä oli ollut merkitystä hänen selvitä kunnialla elämästään. Veikon elämänkokemuksissa oli ollut ikävä sotien kausi. Hänelläkin se oli ollut pitkä kausi.

Entinen rintamamies Oiva Erkki Iisakki Junttila (1922-2001) oli joutunut asemieheksi nuorukaisena. Oiva oli harrastanut nuorena metsästystä ja kalastusta Leppijärvestä. Hänkin oli ollut nuorena paljon metsätöissä. Oiva osasi siis elää luonnossa ja luonnosta. Hän oli ollut ennen vanhaan eräs entisen Temmeksen suojeluskunan jäsen.

Oiva oli ollut eräs Raahessa jatkosotaan lyhyessä ajassa koulutettuja asevelvollisia. Hänet lähettiin asemiehenä taisteluihin Uhtualle ja Kiestinkiin. Kesällä 1944 hän oli ollut sotilaana Karjalan rintamalla perääntymisvaiheessa. Oiva oli joutunut syksyllä 1944 mukaan Tornion valtaukseen. Hän menetti siellä jalkansa. Saksalaisten konekiväärin räjähtävä luoti oli osunnut vasemman jalan luuhun polven yläpuolelle.

Oiva oli sairastanut vuorollaan ripulit, kuumeet ja yskät, kuin monet muutkin ”linjoilla” olleet. Se, että hän selvisi hengissä pahoin havoittuneena hyhmäisestä viemäristä. Se johtui siitä, että hänellä oli nähtävästi silloin ollut hyvä fyysinen kunto.

Oiva oli pudonnut päistikkää hyhmäiseen veteen. Hän oli hyvin nopeasti sitonut rikki ammutun jalkansa repusta löytyneellä. Ensin tietysti sitoa nopeasti kiristyssiteitä veriseen jalkaansa. Oli sitten lopuksi viilellyt puukolla vielä reppunsakin siteiksi.

Herkästi ampuvien saksalaisten tulituksen alta, Oiva oli vedetty viemäristä tapsien eli silloisten puhelinjohtojen avulla. Työ voitiin tehdä vasta pimeimmän yön aikana. Hänen vasemman jalan reisiluuhun räjähtävällä luodilla ammuttu, hyvin sitomansa, resuksi ammuttu jalkakin saappaineen oli noussut Oivan mukana pois vesiviemäristä.

Oivan jalkaa oli yritetty hoitaa paremmin ja kauan Oulun sotilassairaalassa. Ei se ollut lähtenyt paraneen eivätkä luut alkanet luutua. Pitkien hoitoyritysten jälkeen jalka oli jouduttu katkaiseen polven yläpuolelta.

Entinen rintamamies Oiva sai rintamamiestilan kotinsa vierestä vuonna 1947. Hän oli ollut myös uudelleen koulutuksessa Loimaalla. Hänestä oli tullut suutari. Oiva sai valtiolta suutariompelukoneen ja pienen hevoskuorman suutarointitarpeita. Hänestä ei tullut maanviljelijää eikä suutaria. Hän muutti Ouluun muiden töihin.

Teki hän kuitenkin useita vuosia yhteiskunnalle hyödyllistä. Oivan Erkki – isä osti keväällä 1952 Oivalle uuden harmaan petrooli Ferguson traktorin. Hän ajoi sillä kotikylästään Valiolle meneviä maitoja maantien varteen, kunnes maitoauto alkoi kiertää sielläkin. Kesien 1952-1957 aikana Oivan Ferguson oli ollut sammutettuna vain huoltojen ja tankkausten ajaksi. Se oli ollut jatkuvasti kyläläisten peltotöissä kotikylän maidonajon lisäksi.

Oivakaan ei pitänyt näkemistään sodan julmuuksista ja raakuuksista. Kun, hänet oli Torniossa kätketty haavoittuneena erään perunakellarin räystään alle. Perunoitten päälle samaan kellariin oli jätetty myös eräs suomalainen haavoittunut rintamamies. Saksalaiset olivat löytäneet hänet. Mies oli tökitty pistimillä hengiltä ja sitten vielä ammuttu. Oivan kertoi, että entiset saksalaiset aseveljet ”Tappoivat hänet turhan hyvin. Vähempikin olisi piisannut”. Oiva oli voinut seurata suomalaisen aseveljen hengiltä ottoa pienestä seinähirren raosta.

Tornion valtauksessa Oiva oli potkaissut erään saksalaisten parakin oven sisään ja syöksynyt sisälle pislari (konepistooli) käsissään. Parakissa oli ollut saksalaisia haavoittuneita. Saksalaisten lääkintävääpeli oli antanut Oivalle kultaisen taskukellon, kun hän ei ollut alkanut räiskiä pislarisarjoja sisälle syöksyttyään. Oiva oli näytellyt kultakelloaan aseveljilleen. Eräs suomalaisluutnantti oli ottanut haavoittuneitten saksalaisten henkiinjätöistä annetun lahjakellon pois Oiva – rievulta.

Oiva kävi jonkin verran veteaanitapaamisissa. Hänellä oli joitakin rintamamiestuttuja. Oiva ruukasi polttaa muutamia sinivalkoisia kynttilöitä itsenäisyyspäivänä ja juoda hyvät kakkukahvit vuosipäivän kunniaksi. Myös hänen mielestään entiset suomalaiset rintamamiehet takasivat Suomen itsenäisyyden.

Muutamista vääryyksistä

Vääryyksiä liittyy sotiin. Niistä käy esimerkkinä se, että sadattuhannet suomalaiset ojankaivajat, kyntäjät ja kylväjät joutuivat olemaan jatkosodassa asekädessä vuodesta toiseen. Oli pulaa leivästä ja muustakin ruuasta. Muutama suomalainen jopa nääntyi nälkään niinä aikoina. Ihmisiä menehtyi nälästä johtuviin sairauksiin. Saksalaisten aseveljiemme ruoka – avut olivat pieniä ja riittämättömiä koko Suomen kansalle.

Surullista oli sekin, että jatkosodan ajan suur – Suomi ajattelu oli kaiken hallitsevaa. Elettiin asevelinatsien hakaristilippujen varjossa suur – Suomi huumassa. Lehdissä oli toistuvasti kirjoituksia tulevasta suur – Suomesta. Niitä oli monien karttaluonnosten kera. Harhaiseksi ja houreiseksi suur – Suomi haaveemme kuitenkin osoittautui. Erikoisempaa oli, että suur – Suomi ”viiraaminen” sai mukaansa paljon kansaamme. Lähes koko kansa hypnotisoitui siitä. Natsi – Saksasta otettiin siinäkin asiassa mallia.

Surullista, että jatkosodan propaganda oli räikeää, houreista ja harhaista. Jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana propaganda lauloi tuttua virttään raaoista päällekäyvistä hunnilaumoista. Vaikutti, että liittotuneitten USA olikin suomalaisten aseveli?

Kesän 1944 sotatapahtumat Karjalan Kannaksella osoittivat sen, että Neuvostoliiton asevoimat, puna-armeija oli hyvin varustettu miljoona-armeija. Sen liittolainen rikas USA avusti sitä. Jatkuvasti kulki heiltä sotatarvikkeita ja ruoka-avustuksia monin suurin laivasaattuein Murmanskiin ja Vladivostokiin. Paljon upottivat akselivaltojen natsisaalistajat laivasaattueiden laivoja. Mutta, paljon niitä saapui lasteineen perille.

Huonoja puolia olivat nuokin: Rintamien siirtyessä kauemmaksi itään, huolto sieltä ja sinne oli heikkoa. Kaatuneet suomalaissoturitkin, kun kuljetettiin kotiseurakunnan kirkkomaihin. Tuhlaamista oli se, että pieni köyhä Suomi perusti itä – Karjalaan kalliita hallintoalueita. Miehitys jäi meiltä sinne vain vuosiin 1941-1944.

Sinne rakennettiin suuria vankileirejä. Natsien pohjoiset aseveljet, fasistihenkiset suomalaiset sulkivat niihin Karjalan alkuperäisväestöä. Sulkivat niihin Suomen heimon sukuisia kauniita karjalaisia nälkään ja kurjuuteen. Heitä kohdeltiin leireillä julmasti – alempi rotuisina pidettiin. Piestiin, raiskattiin ja tapettiin mielivaltaisesti.

Lähteitä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/3._divisioona_(jatkosota).

https://fi.wikipedia.org/wiki/Raahen_suojeluskuntapiiri

http://www.sotainvalidit.fi/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sotaveteraani

http://www.laitasaari.fi/laitasaaren-palvelut/soson-tiili/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tornionlaakson_taistelut

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lapin_sota

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomi_1940-luvulla

https://fi.wikibooks.org/wiki/Suomen_historia/J%C3%A4lleenrakennuksen_aika

https://fi.wikipedia.org/wiki/Savotta

https://skr.fi/fi/suomalainen-rintamamies-tunteva-sotilas

http://taidetarkkailija.blogspot.fi/2016/11/eloa-juoksuhaudoissa-sodasta-puhuttiin.html

https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/83999/gradu06241.pdf?sequence=1

http://markkulehto.puheenvuoro.uusisuomi.fi/133370-suomen-sodanajan-vahvuuksista-ennen-ja-nyt

http://80.246.169.132/jr50/kokoonpanoja.php

http://www.mikkeli.fi/museot/paamajamuseo/suomi-sodassa-1939-1945

http://www.veteraanienperinto.fi/vepe/index.php/fi/jatkosota-maanpuolustus/hyokkaysvaihe

http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Suur_Suomi.htm

https://fi.wikipedia.org/wiki/It%C3%A4-Karjalan_keskitysleirit

http://hommaforum.org/index.php?topic=81575.0

Savottatarinaa

FM Mauri Junttila

Paljon palasi metsätyömiehiä takaisin savotoille jouluilta useiden vuosikymmenten ajan metsätöiden kultaisella vuosisadalla 1900. He olivat viettäneet joulun kotonaan.

Mukavampi oli savottamiesten viettää joulu kotiväen parissa kuin vieraitten kanssa savottakämpillä. Merkittävää oli ollut myös täydentää omia ja hevosen muonavaroja kotoa ”joululomalla”. Usein oli lähdetty savottaan loka-, marraskuiden vaihteissa, kun alkoi jo olla lunta ja pakkasia. Silloin mukaan otetut muonavarat alkoivat olla jo syöty ennnen joulua.

Hevosten ruokatäydennysten hankinta oli siis ollut eräs tärkeä syy monien savottamiesten joululomaan. Oli vanhan ajan suurilla savotoilla ollut heinän ja kauran välitystä, mutta siksikin kuljettaa niitä kotoa, koska monien savottamiesten kotona kasvatettiin heinää ja kauraa kuin ansiomielessä.

Hevosten kanssa metsätöissä kulkeneet olivat pääasiassa olleet pienten maatalojen isäntiä. Kun, miehet lähtivät savottaan, niin usein sinne lähti myös talon ainoa työhevonen. Eli tärkeä työjuhtakin oli poissa kotoa.

Savottamiesten kodeissa oli ollut lypsylehmiä – ja muuta karjaa. “Joululoman” aikana siirrettiin talon niityiltä heinää ja olkea kotiin navettalatoon. Miehet ajoivat joululoman aikana myös karjanlantaa karjasuojien tunkioista pelloille. Osa miehistä ajoi joululoman aikana polttopuita kotirantteelle tai puuliiteriin kotona olevien lämmittää pirttiä ja saunaa sekä kuumentaa karjasuojassa tarvittavia pesu – ja muita vesiä. Karjanhoitotyössä kotona kului päivän mittaan paljon lämmintä ja kuumaa vettä pesuun sekä karjan ruokintaan.

Savotoilla oli ollut suurten puutavara- ja metsäyhtiöiden puolesta kämppiä savottaemäntineen. Heillä oli ollut valmiin ruuan ja kahvin myyntiä savottamiehille. Mutta, monet savottamiehet kuljettivat myös kotiruokaa, suolakalaa, leipää, lihaa, kahvia, sokeria, voita sekä suolaa kotikonnuiltaan.

Kivaa voi uskoa olleen savottamiehen ottaa mukaan kotoa lähtiessä jouluilta savottaan myös vasta paistettuja ohrarieskoja, nisuja sekä joulukinkun loppuja. Kotona pirtin orressa kuivattuja ruisreikäleipiä kului myös. Niitä saattoi paloitella myös hevoselle herkkupaloiksi. Kotoa viemisistä tuli hiukan lisäpainoa hevosen heinä-/ kaurarekeen joululta savottakämpille palattaessa.

Savotoita oli ollut kovin eri kokoisia. Oli ollut satojen hevosten ja tuhansien miesten suuria metsätyömaita. Oli ollut pienempiä savotoita, joissa yövyttiin ja ruokailtiin vuokralaisina hakkuualueen seudun maataloissa. Hevoset asuivat yönsä talon tallissa.

Oli myös ollut tosi pieniä lyhytaikaisia savotoita. Niiden muutamat hevoset ja miehet asuivat jopa vaatimattomissa paljolla lumella suojatuissa risu-ja havumajoissa. Tai oli rakennettu vaatimaton kämppä hirsistä jonkinmoisella tulisijalla, missä voitiin valmistaa ruokaa ja keittää kahvia, kuivattaa työvaatteita, kenkiä ja peseytyäkin.

Eräitä virstanpylväitä metsöiden suhteen

Suomi eli ennen metsistä. Sahoja alkoi nousta höyryvoiman keksimisen ja – käyttöönoton myötä 1700-luvulta lähien. Paljon oli sahattu puuta vesivoimalla. Vesivoiman käyttöön soveltuvia pieniä puroja oli ennen ollut hyvin paljon.

Suomen siirtyessä ns. Suomen sodan (vv. 1808-1809) jälkeen Venäjän autonomiaksi muutoksia metsätöiden lisääntymisissä oli ollut silloinkin. Töitä metsätyömiehille ja ajomiehille tuli uusissa suomalaisissa autonomian oloissa. Sahatavaraa sahattiin lisää muutamilla uusilla juuri perustetuilla sahoilla. Puun ulkomaankauppa lisääntyi autonomiassamme.

Sahoja perustettiin vesistöjen varsille. Esimerkiksi Kotkan ja suuren Kymijoen asema puumarkkinoilla lisääntyi. Suomen monet joet, vesistöt olivat likietuisia, käypiä paikkoja sahatavaran kuljettamiseen ja vesivoimalla tapahtuviin puiden sahaamisiin. Jokien suilla oli usein hyviä satamapaikkoja.

Suomessa alettiin kohta autonomian alkuajoilta rakentaa entisten pimeiden, mustien, ikkunattomien savupirttien ja – tupien tilalle savuhormistoilla ja tulisijoilla sekä ikkunoilla varustettuja uudemmanmallisia asuintaloja. Niiden rakennuspuiden hankinnassa olivat metästyömiehet ja savottahevoset olleet edelleen tarpeen. Esimerkiksi Ylitemmeksen Sillankorvaan rakensivat uuden asuintalon kohta Suomen sodalta. Asuinrakennus oli nähtävästi ollut Suomen sodan aikaan seikkailuja kokeneen Juho Jaakonpoika Sillankorva – Junttilan (vv.1790-1856) aikaansaannosta.

Suomen sota (vv. 1808-1809) ei juuri tuhonnut eikä hävittänyt asuinympäristöjämme. Jopa, taistelutantereet säilyivät lähes sellaisinaan. Niinä vanhoina aikoina oli vain tullut eteen aika alkaa uudistaa maaseudun rakennuskantaa ja ehostaa ulkoista ilmettä. Alettiin siis mennä elämässä eteenpäin. Matkattiin pois mustien, pimeiden savutupien ja – pirttien ajasta.

Saimaan kanavan 1. rakentaminen vuonna 1856 oli muuttanut valtavasti silloista maailmaa ja maailmankuvaa laajasti erityisesti itä – Suomessa. Saimaan kanava virtaa Lappeenrannan kautta Suomenlahdelle. Se elävöitti puutavarakauppaa kanavan varsilla ja kauempana. Metsätöitä tehtiin paljon suuressa Savonmaassa seudun valtavien metsien puurikkauksien takia. Sitä tehtiin lisääntyvästi heti Saimaankanavan rakentamisesta lähtien.

Saimaalla ja – kanavassa seilasi höyryvoimalla kulkeneita tervalla maalattuja mustia lotjia suurin määrin. Ne seilasivat siellä raskaissa parru – ja puutavaralasteissa. Tai voimakkaat höyryhinaajat vetivät perässään valtavia puulauttoja. Monet niistä olivat saaneet myös Päijänteen puuta kuljetettavakseen Saimaan kanavan kautta.

Oulussa oli elänyt vanhaan aikaan puuhakas teollisuusmies Johan G. Bergbom (vv. 1818-1893). Hän oli aikanaan ollut myös iso laivanrakentaja. Hän oli perustanut ulkomaille paljon sahanneen Pateniemen sahan vuonna 1873. Pateniemeen oli tullut puuta sisämaasta Kiiminkijokea myöten. Puuta oli kuljettu Varjakan ja Pateniemen sekä Oulun sahoille myös meriteitse Iijoelta, Kemijoelta ja Oulujoelta.

Rataverkon laajentuminen Suomessa elävöitti paljon sahateollisuuttamme. Metsien hyödyntämisen ansiosta töitä tuli taas tuhansille ja taas tuhansille Suomen metsureille ja hevosille. Savon rata alkoi elävöittää ja työllistää Savonmaata vuodesta 1889 lähtien. Helsingistä lähtevä Pohjanmaan rata tuli valmiiksi Seinäjoelta Ouluun vuonna 1885.

Aika 1. maailmansodan jälkeen oli ollut eräs terävä piikki sahateollisuuden nousussa. Ja, se lisäsi edelleen metsureiden ja metsätyöhevosten tarvetta ja määrää. Puuta ja sahatavaraa oli tarvittu esimerkiksi jälleenrakennukseen 1. maailmansodan runtelemassa Euroopassa ja tarvittiin puuta ja sahatavaraa myös vapaussodan (v.1918) runnomassa Suomessa.

Jälleenrakennuskausi 2. maailmansodan jälkeen toi metsureita ja hevosia metsätöihin paljon. Metsätöissä näyttelivät silloin tärkeää osaa erämaiden uudet asukkaat eli rintamaistalojen isännät hevosineen. Voidaan sanoa, että rintamamiehet pelastivat Suomen jo toisen kerran. Ensin rintamamiehinä ja toisen kerran pokasahojen ja työhevosten kanssa rintamiestalojen isäntinä.

Metsärikkauksien Neuvostoliitto otti sotakorvauksina suomalaisilta vastaan puuta vain hyvin vähän. He halusivat metallialan tuotteita sotakorvauksina. Puu näytteli toki edelleen suurta osaa sotakorvauksissa Neuvostoliitolle. Siksi, koska saadaksemme raaka-ainemetallia ulkomailta, sitä vaihdettiin puulla. Suomalaisella puulla oli ollut rajattomasti markkinoita II maailmansodan jälkeen.

Elinkeinorakenne muuttui viime sotien jälkeen Suomessa. Olimme ennen olleet täysin maa-ja metsätaloudesta elänyt maa. Sotakorvausten maksun myötä suomalainen metalliteollisuus alkoi kehittyä ja se tuli merkittäväksi teollisuuden alaksi. Suomi muuttui entisestä maa-ja metsätalousmaasta teollisuusmaaksi.

Suuria savotoita

Vuosina 1936-1939 oli Kuolajärvellä (Salla) ollut Suomen oloissa erikoisempi suuri savotta. Siellä oli käytetty ensimmäisiä kertoja Suomessa suuria määriä kuorma-autoja tukkipuiden ja muun puutavaran siirtoon. Autoilla oli kuskattu valtavista hevosten täyttämistä välilansseista puuta edelleen Maaselän eli vedenjakakajan länsipuolelle. Sieltä puut olivat kuljetettu uittamalla Pohjanlahden pohjukkaan. Paljon niitä jäi Kemiin. Kuolajärven savotoidut seudut jäivät suureksi osaksi Neuvostoliitolle valloitusmaiksi Suomen viime sotien jälkeen.

Muutama vuosikymmen viime sotien jälkeen Suomeen alettiin suunnitella ja myös rakentaa vesivoiman lisäämiseksi ja turvaamiseksi tekojärviä vesivoimaloille vesivarastoksi. Lappiin tulivat esimerkiksi suuret Lokan ja Porttipahdan tekoaltaat Kemijoen vesistön hyötyalueelle. Oulun lääniin, Pyhännän ja Pulkkilan rajoille, lähelle nelostietä rakennettiin pienempi Uljuan allas. Allasalueiden puustoa savotoitiin pois ennen altaiden vesittämistä. Ne olivat aikoinaan olleet suuria metsätyömaita.

Paljon puuhaili ennen ihmisiä metsien puiden ja puutavaran parissa. Esimerkiksi tyrnäväläinen autoilija Mauno Junttila (vv.1930-1976) ajoi vuosina 1958-1962 kuorittua paperipuuta jopa Suomussalmen rajavyöhykkeeltä Oulun Toppilan satamaan. Propsit, pöllit sieltä mustiin rahtilaivoihin ja ne lähtivät Toppilasta ulkomaille raskaissa paperipuulasteissa.

Junttilalla oli ollut ajoneuvonaan uutena hankittu vuoden 1958 mallia ollut vihreä diesel buldoggi Mersu. Siinä oli ensin ollut puusta tehty rekka. Myöhemmin rekka muuttui teräsrekaksi, missä voitiin kuljettaa puuta muuan kuutio enemmän. Autossa ei ollut esimerkiksi teliperää eikä rekassa. Melko vaatimattomilla puutavararekoilla kuljettivat siis niinä vanhoina aikoina puuta pitkiä matkoja. Samaa kokoluokkaa oli silloin ollut esimerkiksi diesel Ford Trader ja eräs diesel Thames kuorma auto.

Junttilan ajoreitillä kaukana Suomussalmella tuli kerrattain metsätiellä vastaan puusta ja piikkilangasta tehty veräjä. Varoituskyltissä varoitettiin rajavyöhykkeestä monin kielin sanoin ”Rajavyöhyke – Pääsy kielletty”. Sieltä kuului isojen koirain haukuntaa. Rajalla liikkui sekä suomalaisia että neuvostoliittolaisia rajavartijoita mukanaan ”ukkokoirain äänillä varustettuja” rajakoiria.

Niinä aikoina molempien maiden rajoilla, rajakoirina oli kookkaita jyräkkä-äänisiä sakemanneja. Kun, eräänä valkeana varhaisena kesäaamuyönä ajettiin rekalla kohden valtioiden rajaa. Sellaisena kesäaamuna, jolloin kuorma-auton jyrinä kantautui kilometrien päähän. Kuorma auton ääni valpastutti kierroksillaan olleiden rajamiestan rajakoirat haukkumaan.

Metsurit ja maanviljelivät alkoivat hankkia suurin määrin moottorisahoja ja maataloustraktoreita 1960 -luvulla. Hevoset alkoivat jäädä pois metsätöistä. Se oli vain hyvä asia. Raskaita olivat metsätyöt hevosille.

Oli ennen ollut hyvää huolta hevosista pitäneitä ja niitä hellästi ja nätisti sekä kauniisti hoitaneita, käsitelleitä hevosmiehiä. Mutta, siitä huolimatta joutivat raskaat, usein vaaralliset metsätyöt jäädä hevosilta.

Moni ihminen sai jotain rahaosuutta esimerkiksi kuoritusta paperipuukuutiosta vuonna 1960, joka lähti kaukaa itärajalta ja matkasi Toppilan satamaan. Propsia, pölliä varten kaadettiin ensin puu ja se tehtiin paperipuuksi Suomussalmella lähes rajavyöhykkeellä.

Tarinani paperipuut hakattiin siellä valtion metsistä. Ns. kantoraha meni siis valtiolle. Paperipuut sahasi ja kuljetti lähiseudulla asunut ahkera hevosen ja moottorisahan omistanut rintamamiestalon isäntä. Hän kävi savotoimassa palstallaan kotoaan käsin. Hän vietti viikon kerrallaan hakkuutyömaallaan, asuen jostain syystä sinne jääneissä asuttavissa puuparakeissa hevosen ja koiransa kanssa.

Mies oli ottanut mukaansa yhden miehen savottaansa ruokaa itselleen ja koiralle sekä heinää, kaurajauhoja ja olkea hevoselle. Hän oli ottanut mukaansa myös kahvia, sokeria, suolaa ja lisäksi kesällä poimimiaan metsämarjoja sekä kaupasta ostettuja sekahedelmiä, rusinoita ja luumuja keittää iltaisin sekahedelmäkeitto kamiinan päällä. Koira oli mukana kaveriksi hänelle ja välillä kaverina hevosella. Esimerkiksi, kun hän ahkeroi kiivaassa työntouhussa ja kovassa työntahdissa paksuissa lumikinoksissa lyhyen talvipäivän takia paljon aamu-, iltahämärissä moottorisahansa kanssa puita kaataen. Silloin miehen koira ja hevonen viettivät keskenään turvalista laatuaikaa tallin turvassa “leppäilen”. Ei ollut pelkoa niiden jäädä kaatuvien puiden ruhjomiksi tai vahingoittamiksi.

Oli hänellä hyvällä ampujalla mukana myös metsästysluodikko. Hän ampui silloin tällöin metson ja/tai teeren, joita ruokaili työmaa-alueen puissa. Linnut eivät isommin piitanneet valtakuntain rajoista, vaan lensivät niiden yli tärkeimpänä lentää päivittäisiä ruokailumatkojaan.

Metsäkanalintuja hän vei joitakin mukanaan kotiinsa viikonloppureissuillaan. Niistä sai höyheniä tyynyihin ja lihaa. Voitiin pyydetyillä metsälinnuilla vaihtaa myös paikallisista kaupoista ostettavaa – moottorisahan bensaakin.

Tämä entinen rintamamies sai oman osuutensa paperipuukuutioista, kun teki niitä moottorisahansa kanssa ja kuljetti ne hevosellaan kuorma-autolla liikennöitävän tien varteen. Propsit olivat käyneet mittaamassa paikallisen metsänhoitoyhdistyksen työnjohtajat. He tekivät sitä ansiotöinään paikallisessa metsänhoitoyhdistyksessä.

Pöllit olivat metrisiä ja kaksimetrisiä. Nämä olivat ajettu tien varteen kuoripäällisinä. Usein niitä kuorittiin lähes kaatopaikoilla. Tarinani isännän, Oulussa opiskeleva reipas poika oli ottanut urakakseen kuoria pöllit lomillaan. Hän kuori ne kuorimaraudalla ja laittoi metriset ja kaksimetriset nätisti omiin pinoihinsa tien reunaan. Kuoret jäivät niinä aikoina niille sijoilleen. Poika sai työpalkkansa paikalliselta metsänhoitoyhdistykseltä.

Autoilija Mauno Junttila ajoi pöllejä tien reunasta kauas Oulun Toppilan satamaan. Hän myös sai osuutensa paperipuukuutioista kuljetuspalkkioina. Pöllikuormat purettiin satamassa välillä suoraan laivojen viereen, mutta useimmin ne purettiin suuriin Toppilan sataman välivarastoihin. Satamassa saattoi olla joitakin nuorukaisia ”koksarit” kädessä odottamassa mahdollisia pöllilastien purkuja. He ottivat 5 mk työavustaan.

Toppilan satamassa oli vinhasti kiitäviä maataloustraktoreita siirtämässä pöllikuormia valtavista välivarastoista rahtilaivojen viereen. Siellä oli myös sataman työmiehiä lastaamassa rahtilaivoja. Hekin saivat osansa pöllien käsittelyistä niiden lähtiessä kauas ulkomaille. Niistäkin Suomussalmelta lähteneistä paperipuupölleistä saattoi aikanaan tulla paperia esimerkiksi belgialaisille, englantilaisille, hollantilaisille tai ranskalaille sanomalehdille.

Lähteitä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Mets%C3%A4_Group

https:/A/fi.wikipedia.org/wiki/Sallan_autosavotta

https://fi.wikipedia.org/wiki/Mets%C3%A4liitto_Osuuskunta

https://rintamamiestila.wordpress.com/

http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Teema:_Sahateollisuus

http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=2080

http://www.oulu.ouka.fi/tekninen/toppilansaari/seminaari11082005/Topsaymprakprojnayttely.pdf

http://gallery.kuukuna.net/gallery3/index.php/Raskaskalustoa-merkeitt_in/album39/1413_1965

http://historia.sodankyla.fi/savotta2.htm

”http://materiaalit.internetix.fi/fi/opintojaksot/9historia/mikkelinpaikallishistoria/taloushistoria/elinkeinoelama/sahateollisuutta_mikkelin”historia/elinkeinoelama/sahateollisuutta_mikkelin

http://kuolajarvenkyla.nettisivu.org/etusivu/historia/suuret-autosavotat/

http://www.oravala.net/files/Kymijoen_uitto.pdf

http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=4520

https://fi.wikipedia.org/wiki/Porttipahdan_tekoj%C3%A4rvi

http://www.siikalatva.fi/instancedata/prime_product_julkaisu/siikalatva/embeds/siikalatvawwwstructure/15493_uljua_WEB.pdf

Kansakoulun kuusijuhlassa

FM Mauri Junttila

Joulu on tunnetuin juhla vuodenkierrossa. Monille se on vuoden tärkein juhla. Joulupäivää vietetään läntisen kulttuurin piirissä 25.12.

Joulu pysäyttää jokaisen. Sitä pidetään perhejuhlana. Sitä juhlivat myös yksinäiset ja yksinelävät. Eniten se on lasten juhla. Eläintenkin juhlana voidaan joulua pitää. Koko luonto pukeutuu Pohjolassa talvisin puhtaanvalkoiseen joulunviettoasuunsa.

Joulun sanotaan alkavan Tuomaan päivästä (21.12.) ja päättyvän Nuutinpäivänä (13.1.). Tuolle aikavälille sijoittuvat jouluaatto, joulupäivä, tapaninpäivä, uusivuosi ja loppiainen. Joulun ajasta elää Suomessa sanonta: ”hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti poijes viepi”.

Muitakin aikamäärityksiä on jouluaikaan aikojen saatossa esiintynyt. Esimerkiksi eräs muinainen pohjoismainen kuningas Knut oli määrännyt joulun ajaksi täyden kuukauden. Eli se alkoi joulukuun 13 päivästä ja sitä kesti tammikuun 13 päivään. Eräs tavanomainen määritys joulun ajaksi on laskea sen alkavan 1. adventista ja päättyvän loppiasena.

Kristillinen joulu perustuu raamatunhistorian Kristus – lapsi tarinaan. Kristillinen perinne on myös suomalaisen joulun perusta. Kristuksen syntymän aikoina elettiin vuotta nolla. Tänään eletään vuotta 2016 jKr (vuosi 2016 jälkeen Kristuksen syntymän). Nykyisin sanotaan myös, että ”jälkeen ajanlaskun alun”. Sanotaan esimerkiksi 2016 jaa. Lähtökohtana sillekin on sama ajanlaskutapa eli Kristuksen syntymä vuonna nolla. Siitä alkoi ajanlaskumme eli vuodesta nolla.

Joulunvietossa näkyy kansallisia tapoja ja perinteitä. Suomalaisen joulun nähdään saaneen vaikutteita ruotsalaisesta ja saksalaisesta jouluperinteestä. Nykyisten aikojen kaupallisten ja materialististen joulujen nähdään saaneen vaikutteensa Yhdysvalloista.

Omintakeisesta suomalaisesta joulusta voidaan mainita joulurauhan julistaminen jouluaattoisin kello 12.00 Turussa. Suomessa, lahjoja jakavan joulupukin uskotaan asuvan Lapin Korvatunturilla. Mutta, koko Suomi on joulun edeltä joulumaa.

Suomalainen joulu on perhejuhla. Tavallisimmin joulua vietetään perheen parissa runsaita jouluruokia syöden. Lahjoja annetaan ja niitä saadaan. Joulukortteja lähetellään. Suomalaiselle joululle on tyypillistä nostalgisuus ja lapsuuden joulujen muistelut. Tarinallisuus elää nykypäivänä jonkinlaista renesanssia Euroopassa. Suomalaisessa jouluperinteessä se on säilynyt ikiajat.

Jouluihin kuuluu muistelut. Muistellaan lapsuuden mukavia jouluja. Jouluaattoisin muistetaan myös vainajia ja vuoden aikana kuolleita viemällä hautausmaille kynttilöitä heidän haudoilleen.

Joulu on Kristuksen syntymän muistojuhla. Tavanomaisesti käydään joulumessuissa sekä hartaustilaisuuksissa tai niitä katsotaan televisiosta. Yhteistä lännen ja idän kirkon alueilla on viettää sitä juuri Kristuksen syntymäjuhlana omine vivahde eroineen. Nykyisin ovat olleet hyvät mahdollisuudet seurata katolisen kirkon paavin joulutervehdyksiä suorina tv – lähetyksinä Vatikaanista. Niitä seuraavat myös monet muut uskontokuntalaiset kuin vain roomalaiskatoliset.

Kristillistä joulua juhlitaan eri tavoin. Jotain uuttakin on joulun viettoon tullut ajan myötä. Nykyiselle ajalle ovat jo perinteisiksi tapahtumiksi muodostuneet kirkoissa järjestettävät ”Kauneimmat Joululaulut” tilaisuudet. Ne ovat olleet jo aluiltaan lähtien hyvin suosittuja yhteistilaisuuksia. Niihin osallistuu heitäkin, jotka eivät juuri muuten tai muulloin ole kiinnostuneita seurakuntien toiminnasta.

Joulun vieton ja juhlimisen nähdään materialistuvan vuosi vuodelta. Suuren suosion saavuttaneet pikkujoulujen vietot yleistyvät ja varhaistuvat. Ennen vanhaan, isäin ja isoisäin elinaikoina, esimerkiksi 1950-luvulla, olivat vain koulujen kuusijuhlat lähes ainoita pikkujoulujuhlia. Niitä alettiin yleisemmin viettää vasta Santa Lucian päivästä (13.12.) lähtien. Nykyisin on monenmoisia firmojen, liikeyritysten sekä yhdistysten pikkujouluja ja osa aloittaa pikkujoulujuhlimisensa jo marraskuulla.

Toisaalta voidaan mainita, että vaikka ennen vanhaan joulua ei juhlittu vielä marraskuulla. Mutta, usein lähestyvä joulu huomioitiin kuitenkin jo melko varhain. Esimerkiksi koululaislapsia kehoitettiin ahkeroimaan ja lukemaan kotiläksynsä. Joulupukki kuulemma muistaa heidät ahkeroinneistaan joululahjoillaan.

Vanhankantaisessa suomalaisessa talonpoikaiskulttuurissa jouluvalmistelut alkoivat jo varhain. Joululahjat tehtiin pääosin itse. Neulottiin sukkia, villapuseroita ja lapasia. Tehtiin puuhevosia ja niille työkaluja. Veistettiin suksia ja valmistettiin kelkkoja. Noita kaikkia annettiin sitten jouluna joululahjoina.

Maalaistaloissa aloitettiin syksytalvesta tavanomaiseen vuodenkiertoon kuuluneet syysteurastukset. Kinkkuja suolattiin ja makkaroita valmistettiin. Leipiä leivottiin ja juustoja valmistettiin. Osan ruuasta sanottiin olevan varatun juhlaruuaksi.

Valaistukseen tarvittavia kynttilöitä valmistettiin teuraseläinten talista. Oluttakin laitettiin tynnyreihin. Kaikki tuo toiminta liittyi myös tavanomaiseen talonpoikaiseen toimintaan eli varautua elämään ruuan kanssa talven yli. Valmisteluissa talvea varten ajateltiin myös joulua ja varattiin jotain erityistä, maukkaampaa ja parempaa jouluksi.

Joulun taustalta nähdään löytyvän myös maallisia perinteitä kristillisten perinteiden lisäksi. Maallisten perinteiden arvellaan olevan muinaisissa sadonkorjuujuhlissa. Niitä vietettiin muinaisgermaanisessa ja – skandinaavisessa perinteessä vuoden loppupuolella.

Sitten, kun sadonkorjuutyöt ja paljon aikaa vieneet riihien puinnit olivat selvitetty ja saatettu onnelliseen päätökseensä. Ihmisille oli kertynyt ylimääräistä aikaa ja syitä juhlimisiin.

Muinaisten roomalaisten tiedetään viettäneen nykyisen joulun paikalle sijoittuvana pakanallisia Saturnaalia – juhlia. Niiden uskotaan olevan erään perinnehaaran joulunviettoon. Kristinuskon vahvistuessa ja laajentuessa kristillinen joulu alkoi sijoittua pakanallisen joulun sijalle.

Kristillisen joulun alkuperästä löytyy myös lahjojen antamista jo hyvin kaukaisesta ajasta eli vuodesta nolla. Raamatun Kristus tarina kertoo kolmesta viisasta Itämaan tietäjästä, jotka olivat tulleet Betlehemiin kumartamaan vastasyntynyttä pienokaista – tulevaa kuningasten kuningasta. Heillä oli ollut mukanaan lahjoja kultaa ja mirhamia.

Joulukuu, aikaa määrittävänä, kuukautta tarkoittavana sanana kalenterivuodessa tuli suomenkieleen 1600 – luvulla. Suomalaisen joulu – sanan alkuperää on pohdittu ja sanan alkuperäksi on esitetty omia näkemyksiä. On arveltu suomenkielisen joulu – sanan tulleen lainasanana eri kieliryhmän ruotsalaisesta jul (joulu) – sanasta.

Toisaalta suomalaisen joulu – sanan uskotaan olevan lähtöisin muinaisskandinaavis/-germaanisesta jovla, joulud – sanoista. Suomalaisen joulu – sana alkuperäksi on esitetty esimerkiksi myös brittiperäistä yule – sanaa. Sitä joulu – sanaksi sijoittaessa voidaan pienenä sivukaneettina arvella, että olisiko yule- sanalla ehkä skandinaaviset vaikutteet? Britannia oli muinoin ollut vuosisatojen ajan viikinkien hallinnoimaa aluetta. Viikinkivaikutteena Britanniassa voidaan esittää siellä eräissä paikannimissä esiintyvät by – päätteet esimerkiksi Whitby, Pohjois – Yorkshiressa (ruots. by = suom. kylä).

Johdonmukaisesti etenevää, suomenkielisen joulu – sanan muodostumista ruotsinkielestä tai muustakaan kielestä ei ole toistaiseksi esitetty. Ehkä suomalaisen joulun ainutlaatuisuuden ja erinomaisuuden takana onkin mystisyys ja salaperäisyys? Suomalaisen joulu – sanankin alkuperä, kun on selvittämätön.

Salaperäistä suomalaisessa joulussa on myös kaukana Lapissa, Korvatuntunturilla asuva moniin miljooniin koteihin, jouluaattoisin lähes samoihin aikoihin ehtivä joulupukki. Joulupukin sanotaan olevan satoja vuosia vanhan pitkäpartaisen miehen. Hänellä on herttainen vaimo – joulupukin muori ja paljon tonttuapualaisia sekä valtavan suuri lelutehdas Korvatunturilla. Meidän joulupukki kulkee työmatkojaan etupässä poroilla. Petteri Punakuono on joulupukin luotettava lempiporo.

Sitä vastoin skandinaavisen jul (suom = joulu) – sanan alkuperästä on johdonmukaisia esityksiä. Sen alkuperä löytyy muinaisskandinaavisesta kulttuurista ja ruotsalaisesta pyörää tarkoittavasta hjul – sanasta.

Se tarkoitti muinaisskandinaavien ja viikinkien soturi –ja merenkulkijakansan (vv. 700 – 1000 jKr.) ajattelussa myös auringon kehrää taivaalla. Pyörä yhdistettiin myös ajankulkuun ja vuodenkiertoon. Vuodenkiertoa muinaisskandinaavit ja viikingit joutuivat seuramaan jokapäiväisen elantonsa hankkimisessa. Heillä oli esimerkiksi ollut kauas suuntautuneitten ryöstöretkeilyidensä lisäksi pienimuotoista maanviljelyä ja karjanhoitoa. He, noidenkin asioiden takia joutuivat seuraamaan vuodenkiertoa.

Sotimiset ja ryöstelyt olivat ennen olleet yleinen elannon hankintatapa. Viikinkien tavat eivät siitä poikenneet. Kun, matkoilla olleiden vuodenkierto (hjul) alkoi kääntyä syystalveen. Pimeys lisääntyi raskaasti ja purjehdusvedet uhkasivat jäätyä. Heillä oli ollut totuttu tapa palata koteihinsa ennen vesien jäätymisiä. Viikingeiltä on ehkä peräisin läntisen kulttuuripiirin yleinen sanonta, että ”jouluksi kotiin”.

Olisikohan viikinkien matkoilta palailtu Lucian päivän aikoihin? Esimerkiksi eräs Pohjoismaiden kuningas Knut oli määrännyt jouluajan alkavaksi 13.12. Olisiko osaltaan siitä johtuvaa se, että alkujaan sisilialaisen Santa Lucian (vv. 283 – 13.12.303 tai 13.12.304 jKr.) romanttinen pyhimystarina ja perinne, jäi elämään vain skandinaaviseen kulttuuriin? Viikingit purjehtivat ennen muinoin myös Välimerellä ja kotiin palattuaan he kertoilivat matkoiltaan tarinoita. Nostalgisuus, romanttisuus sekä tarinoinnit ovat olleet vanha tapa pohjoismaista ja myös suomalaista jouluperinnettä.

Suomalaisesta jouluperinteestä voi vielä mainita, että jouluun kuuluu olennaisesti joululoma. Koululaisilla se on tänäänkin kohtalainen. Vanhaan aikaan, ennen viisipäiväistä kouluviikkoa se oli ollut nykyistä vielä pitempi.

Ansiotöissään ahertavat pyrkivät myös viettämään joululomaa – juuri jouluna mahdollisuuksiensa mukaan. Joulua vietetään monella tapaa ja erilaiset ovat myös joulun viettäjillä mahdollisuudet ja toiveet viettää sitä. Elämme voimakkaasti eriarvoistuvassa yhteiskunnassa. Toisilla on ylenmäärin rahaa ja toisilla vain velkaa. Toisilla on hyvä kunto ja vankka terveys ja toisilla on elämässään vain sairautta sekä heikko liikuntakykykin vaivana.

Tasapuolinen joulu on kylläkin siinä mielessä, että joulu on kaikilla tavalla tai toisella aina samaan aikaan vuodesta Pohjantähden, Otavan ja muiden tuttujen tähtien ja kuun alla.

Haurukylän kansakoulussa

Jokaisella on muistikuvia koulun joulujuhlista. Niitä on kansakouluista, oppikouluista ja peruskouluista. Niitä on meillä myös ammattikouluista ja – opistoista.

Kunnallisten kansakoulujen historia juontaa Suomessa autonomian ajalta. Vuonna 1866 jalo keisarimme Aleksanteri II antoi meille keisarillisen kansakouluasetuksen. Kansakouluja alettiin perustaa kaikkialle Suomeen. Sitä ennen lasten ja nuorten opetus Suomessa oli ollut seurakuntien lukkarinkoulujen varassa.

Kansakoulujen perustamisen aikaan liittyy ns. kansallinen herääminen. Esimerkiksi Pohjois – Pohjanmaan kuntiin oli perustettu niinä aikoina myös kirjastoja. Niitä oli perustettu jo ennen kunnallisia kansakouluja. Muhokselle kirjasto oli perustettu jo vuonna 1851. Kirjastot olivat toimineet ensin yksityisten kirjainlahjoittajien toimesta.

Kirjastoissa oli toiminut myös suosittuja lukupiirejä. Se oli ollut hyvä toimintamuoto kirjastojen vähien lainakirjojen aikaan. Hyvää ja antoisaa oli varmaan ollut myös keskustella luettujen kirjojen sisällöistä. Tavattiinhan lukupiireissä myös muita kirjoista kiinnostuneita.

Suomalaiset ovat lukijakansaa. Koko 1900 – luvun käytimme eniten maailmassa kirjastojen lainauspalveluja. Tuolloin monilla kustantajilla oli myös ollut myydä halpoja kirjoja – esimerkiksi joululahjoiksi. Muun muassa hämeenlinnalainen Arvi A. Karisto OY möi asiamiestensä kautta vuosittain ennen joulua edullisia kirjoja. Sieltä myyttiin myös liittoutuneitten valvontakomission kieltämiä kirjoja esimerkisi: Adolf Hitler; Mein Kampf, Onttoni Miihkaelin; Raatteentiellä, Armas J. Pullan; Ryhmy ja Romppainen nimisten sotakaverusten sotaseikkailukirjoja.

Varhaisimpia kansakouluja oli ollut muutamia yksityisten henkilöiden ylläpitämiä. Esimerkiksi kenraali Johan Munck oli perustanut koulun kartanonsa lähistölle vuonna 1856. Siellä alettiin antamaan opetusta lapsille jo syksyllä 1857. Kenraali Munck ei saanut kouluunsa valtionapua, vaan hän huolehti koulun kustannuksista itse. Tuohon Munckin kouluun päästäksen lapsilta oli vaadittu jonkinmoinen lukutaito.

 

Keisarillisen kouluasetuksen (v.1866) mukaan kuntain kansakouluista suunniteltiin kuusivuotisia. Seurakuntien ylläpitämät lukkarinkoulut olivat olleet kestoltaan lyhyitä vain viikkoja. Seurakuntien kinkereillä oli annettu myös opetusta. Mutta, pääpaino opetuksessa lukkarinkouluissa sekä kinkereillä oli ollut kristillisessä kasvatuksessa ja opetuksessa sekä raamatunhistorian kertomuksissa ja tapahtumissa. Se oli ollut erikoisempaa, että seurakuntien ylläpitämissä ns. lukkarinkouluissa oli opetettu vain lukemaan, muttei kirjoittamaan.

Pohjois-Pohjanmaalla Limingassa kansakoulu aloitti toimintansa vuonna 1868. Se alkoi toimia kansakouluksi rakennetussa rakennuksessa Limingan kirkonkylässä. Limingan museoalueella on edelleeen tämä vanha koulurakennus ns. kivikoulu. Se on ehkä Suomen vanhimpana kansakouluna aloittanut koulu? Lähikuntaan, Temmekselle saivat hankittua kirkonkylän kansakoulun vuonna 1891.

Itsenäisen nuoren Suomen koululaitoksen historian tärkeä merkkipaalu oli ollut 15.4.1921. Silloin, astui yleinen oppivelvollisuus virallisesti voimaan Suomessa. Tämä tarkoitti, että maalaiskunnilla oli velvollisuus perustaa kansakoulu jokaiseen kirkonkylään ja/tai sivukylään, jos tulevassa koulupiiriissä olisi 20 oppilasta. Niinä päivinä eli 1920-luvulla alkoi toimia myös Temmeksen Haurukylän kansakoulu.

Kansakoulun opettajia valmistui opettajaseminaareista. Esimerkiksi Raahessa oli ollut opettajaseminaari. Paljon toimi kansakoulunopettajina epäpäteviä. Saattoipa joku hyvin kansakoulun suorittanut toimia kansakoulunopettajana nuoremmilleen. Opettajissa oli ollut myös keskikoulun tai kauppakoulun käyneitä.

Opettajina toimi usein henkilö, joka oli suorittanut ylioppilastutkinnon ja halusi hankkia sillä tapaa tuloja esimerkiksi yliopistolukuihinsa. Esimerkiksi taannoinen presidenttimme Mauno Koivisto oli toiminut ylioppilaana kansakoulunopettajana.

Maalaiskylien kansakoulun poikien käsityöopettajina toimi ennen usein joku kylän käsistään tekevä mies. Jos, koulussa oli miesopettaja, niin hän tavallisesti opetti myös poikien käsityöt. Tavallisesti naisopettaja opetti tyttöjen käsityöt. Patalappuja virkkasivat käsitöinään ennen virkkuukoukuillaan myös kansakoulun ensimmäisen luokan pojat.

Yleisen oppivelvollisuuden tultua voimaan, kuntiin perustettiin myös kiertokouluja. Kiertokoulua pidettiin myös monien Limingan lakeuden syrjäkylien maataloissa. Esimerkiksi Tyrnävän Korvenkylässäkin oli pidetty välillä kiertokoulua. Opettajina toimi kiertokoulunopettajia tai esimerkiksi lähi srk:n pappi. Ennen oli ollut myös ns. supistettuja kansakouluja. Niissä lapsi suoritti oppivelvollisuutensa neljässä vuodessa.

Temmeksen Haurukylässä oli vuosina 1956-1958 yläluokkien opettajana Pasi Saari niminen opettajaseminaarin käynyt nuori silmälasipäinen mies. Alaluokilla oli aina naisopettajia. Opettajat olivat aluiltaan Temmeksen ulkopuolelta tulleita. Eräskin naisopettaja Köngäs – sukuniminen oli tullut sinne kaukaa Kittilästä.

Se oli vuotta 1953, kun Tyrnävän Korvenkylän Limingan kuntaan kuuluville kylän koululaislasten vanhemmille esitettiin, että lasten alkaa kulkea kansakoulussa Alatemmeksellä. Sinne oli rakennettu uusi koulurakennus. Saimme kuitenkin jatkaa kansakoulua Haurukylässä. Sinne kulku oli muutamia kilometrejä lyhyempi ja kivempi, koska sinne hiihdettiin ja/tai käveltiin vain kuntainliiton kunnalliskodin metsäsaran läpi. Siellä, suojaisalla koulupolulla ladut ja kävelypolut pysyivät auki ja kunnossa myös pienillä lumipyryillä.

Kun oli hyvät hiihtokelit, niin ehti kotiin jopa 20 minuutissa juomaan päiväkahvin. Ei meidän silloisten koululaisten tarvinnut alkaa kulkea useampia kilometrejä pitempää matkaa Alatemmekselle, ja eikä tarvinnut tietystikään mennä kuusijuhlaan sinne.

Niinä vanhoina 1950-luvun aikoina kansakouluiässä oli ns. sodanjälkeisiä suuria ikäluokkia. Kansakoulut olivat tupaten täynnä koululaisista kaikkialla Suomessa. Sittemmin, vuonna 1957 kansakoulun laajennus tuli ajankohtaiseksi Haurukylässäkin. Uudisrakennukseen tuli lisää muuan luokkahuone ja asuntoja opettajille.

Myös Haurukylään oli tullut muutamia sotaevakkoperheitä sodissa menetetetyiltä alueilta. Monet Suomen viime sodissa mukana olleet avioituvat rauhan tultua ja saivat lapsia. Oli ennen ollut sitäkin, että ihmisiä siirtyi asumaan toisiin kuntiin ja kyliin, kun sodanjälkeinen asevelitalo tulikin tehtyä väärään paikkaan ja kuntaan.

Kuusijuhlassa Haurukylässä

Koulujen joululomat ja joulujuhlatkin ovat yhtä vanhoja kuin koulutkin ovat. Sitten alkoi tavan mukaan joululoma. Vuosikymmenellä 1950 kansakoulun joululoma oli noin kolme viikkoa. Silloin oli koulua lauantaisinkin, niin joululoma oli sangen pitkä.

Joululomaa edelsi koulun joulujuhla. Se saattoi olla Santa Lucian päivän iltana (13.12) tai kohta sen jälkeen. Kouluun palattiin tammikuussa. Kevätlukukausi saattoi alkaa joskus Nuutinpäivän jälkeen, mutta aina se alkoi vasta loppiaisen jälkeen. Vuonna 1956 Lucian päivä oli torstaina 13.12. Vuonna 1957 Nuutinpäivä oli sunnuntaina 13.1.

Koulun joulujuhlaa sanottiin ennen myös kuusijuhlaksi. Esimerkiksi vuonna 1956 Temmeksen Haurukylän kyläkoulun joulujuhlassa yksinlaulua esittivät koululaistytöt Anneli Pasanen ja Ilona Sopenperä. Haurukylän kansakoulussa joulujuhlan ohjelmiin osallistuivat kaikki koululaislapset. Tavanomainen ohjelma niissä oli joulukuvaelma, joka tarvitsi useamman lapsen osallistumisen. Koululaislasten yhdessä esittämät joulu – ja tonttuleikit muodostivat tärkeän osan juhlan ohjelmaa. Puuhaa oli koululaisille myös kuusijuhlakuvaelmissa esiintyvien lasten esiintymisasujen valmistamisesta.

Monet tonttulaululeikit ja ”Heinillä härkien kaukalon” jouluvirsi olivat eräitä kuusijuhlalauluja. Joulu Jeesuksen syntymäjuhlana tuli tavallisesti esille koululaisten esittämissä kuvaelmissa. Tiernapojat kuvaelma kertoo yleisimmät asiat Kristuksen syntymästä ja sen ajoista.

Haurukylän kansakoulun joulujuhlassa olivat yleisönä mukana kaikki kyläläiset. Eihän pienessä kylässä muita tapahtumia juuri ollut. Harvoin niissä kuusijuhlissa joululahjoja jaettiin, mutta joulukorttien jakamiset koululaisten kesken olivat tapana. Haurukylän koulun kuusijuhlassa oli aina mukana myös joulupukki. Joulupuurokin syötiin siellä. Mukana siinä oli myös pieni rusinainen joulupulla.

Haurukylän kansakoulun kuusijuhla oli illalla. Kuun, Pohjantähden ja Otavan alla sinne matkattiin. Matka kuusijuhlaan kyläkoululle kuljettiin hevosillä tai hiihtäen. Seuraavana päivänä haettiin todistukset koulusta. Sitten jäimme joululomalle.

Kun, lähti hiihtämään pimeässä koulun kuusijuhlaan, niin silmät näkivät pian. Jos, oli kuutamo, niin se oli jo ylellisyyttä pienelle kuusijuhlaan lähtevälle ja sieltä palaavalle – hiihtää kirkkaalla kuutamolla miljoonien sädehtivien lumikidetimanttien päällä.

Seuraavana päivänä, lyhyen aikaa valaiseva talvinen aurinko herätti lumikidetimantit uudelleen välkehtimään, kun haimme koulusta joulutodistukset. Koulupolun varren jänikset, mettikanat (riekko), oravat, teeret ja muuan kettukin toivottivat hyvää ja mukavaa joululomaa.

Lähteitä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuusijuhla

http://www.minedu.fi/etusivu/arkisto/2005/0206/lomat.html

http://www.kirjastovirma.fi/muhos/koululaitos

https://fi.wikipedia.org/wiki/Limingan_museoalue

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kansakoulu

http://fi.wikipedia.org/wiki/Joulu

http://fi.wikipedia.org/wiki/Joulupukki

http://fi.wikipedia.org/wiki/Joulu_eri_maissa

http://fi.wikipedia.org/wiki/Joulun_julkinen_asema

http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?ref=Luuk.+2%3A1-18&mod1=FinRaam&mod2=FinPR&mod3=YLT&ctx=0

http://www.santatelevision.com/joulupukki/suomi/perinteinen-suomalainen-joulu/

http://www.youtube.com/watch?v=MDBwejESlEs&feature=related

http://www.evl.fi/raamattu/1992/Luuk.2.html

http://suomalainenjoulu.fi/

https://fi.wikipedia.org/wiki/J%C3%A4lkeen_Kristuksen

http://neba.finlit.fi/tietopalvelu/juhlat/joulu/pojat.htm

http://historianet.fi/sivilisaatiot/viikingit/viikingit-viettivat-joulua-alkoholin-merkeissa

http://www.kirjastovirma.fi/kirjastot/muhos

https://www.google.fi/search?q=ryhmy+ja+romppainen&ie=utf-8&oe=utf-8&client=firefox-b&gfe_rd=cr&ei=_yMsWKqcJeLk8AeT4qawDA

joulunaikaa
joulunaikaa

Suomen sota vv. 1808-1809

FM Mauri Junttila

Suomen vuosien 1808-1809 sota

Vuosien 1808-1809 Suomen sota oli osa europpalaista suurvaltapolitiikkaa. Sodassa Ruotsi menetti Itämaansa Venäjälle. Venäjän autonomiassa tulimme kansakunnaksi kansakuntien joukkoon.

Niinä aikoina Euroopan vahva mies Ranskan keisari Napoleon Bonaparte halusi myös Ruotsin mukaan ns. mannermaasulkeemukseen eli saartaa Englanti saarelleen yksinään kaiken ulkomaankaupan suhteen.

Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf epäröi kyseistä asiaa. Vakuuttaakseen asiansa tärkeydestä Ranskan keisari Napoleon Bonaparte kehoitti liittolaistaan Venäjän keisari Aleksanteri I vauhdittamaan Ruotsia mukaan kauppasaartoon sotaretkellä Suomeen.

Venäläiset marssivat 21.2.1808 Kymijoen yli. Eli, he ylittivät siellä talvipakkasessa Ruotsin itärajan. Venäjä miehitti kyseisessä sodassa Suomen. Miehitys jäi pysyväksi. Sodan alussa venäläisillä ei ollut tarkoitusta miehittää Suomea, vaan ainoastaan pelotella sotaretkellä Ruotsi mukaan Englannin vastaiseen kauppasaartoon.

Suomen sodan monista Suomessa saavutetuista ruotsalaisvoitoista huolimatta sodassa kävi siten, että ruotsalainen sotaväki perääntyi lähes koko ajan. Ja, se poistui sodan seurauksena pois Suomesta Tornion kautta. Viimeiset Suomen sotaan liittyneet taistelut venäläisten ja ruotsalaisten sotajoukkojen kesken oli käyty Pohjois-Ruotsin puolella Skellefteåssa 15.5.1809 ja Härnöforssissa 5.7.1809.

Suomen sodan viimeinen taistelu Suomen alueella oli käyty myöhäissyksyllä 21.11.1808 Pohjois-Pohjanmaalla Rantsilan Kerälänkylässä. Suomen sodan rauhansopimus Venäjän ja Ruotsin kesken oli allekirjoitettu niinkin myöhään, kuin vasta 17.9.1809 Haminassa.

Ruotsin armeijan tappion eräänä syynä voi arvella olleen heidän sotaväen perinteisen muonanhankintavan. Vanhaan aikaan armeijat hankkivat muonansa ympäristöistään. Monet varhaisemmat Ruotsin käymät sodat olivat tulleet kalliiksi Ruotsin Itämaalle eli Suomelle. Hallainen, monien katovuosien Suomi oli entuudestaan tarkkaan koluttu tyhjäksi. Kylien vanhimmat saattoivat kertoa tarinoita, että vanhempaan aikaan kylien vanhat olivat kuulleet tarinoita pullukka sikapossuista ja raskaista tähkäpäistä.

Ilman oikeaa ruokaa, lähes pelkän viinan ja oluen voimalla sotineille ruotsalaisille tulivat vaivaksi monet kulkutaudit ja tappavat sairaudet. Ne niittivät julmaa satoaan.

Eivät venäläissotilaat olleet silloinkaan erityisen hyviä ampujia. Vänrikki Stoolin runojen Suomen sodan kuuluisan soturin Sven Dufvan kohtaloksi tuli Koljonvirralla rintaan osunut tappava harhaluoti. Suomalaissyntyinen soturi Sven Tuuva kaatui siellä Ruotsin värien ja – kuninkaan puolesta.

Venäläiset sitä vastoin olivat lähteneen talviselle sotaretkelleen Suomeen runsain muonavaroin. He eivät yleensä uskoneet löytyvän ruokaa rutiköyhästä Suomesta. Venäläisten, Venäjältä mukana marssineet muonakolonnat olivat olleet raskaita ja pitkiä. Heidän huoltonsa toimi hyvin koko sodan ajan.

Talvella (v.1808) sotaretken alkaessa oli ollut helppoa kuskata suurilla rekikolonnilla muonaa keisarin suurista varastoista venäläissotilaille ja heidän hevosilleen. Kohta venäläissotilaat alkoivat kuljettaa ja kuljetuttaa muonaa Vienanmeren pohjukasta Kantalahdesta Ouluun. Sieltä on useita ikivanhoja kauppareittejä Suomeen.

Maaliskuussa 1809 Suomen säädyt olivat vannoneet uskollisuutta Venäjän keisarille Porvoon valtiopäivillä. Samalla tämä jalosukuinen, Hänen Ylhäisyytensä Venäjän keisari Aleksanteri I luki juhlallisen hallitsijavakuutuksensa suomalaisille. Keisari lupasi valtiopäivillä suomalaiset kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Jalomielisen ja korkeasti sivistyneen keisari Aleksanteri I lupaus piti paikkansa.

Autonomiassa Suomella oli laaja itsehallinto. Suomalaiset olivat kuin itsenäinen kansakunta. Asemamme autonomiassa alkoi heikentyä vasta kaukana 1800-luvun lopussa panslavismin eli venäläistämisen myötä. Kyseistä toimintaa seurasivat I ja II sortokausiksi sanotut raskaat ajat Suomessa.

Suomen sodan jälkeen suomalaiset kokivat taloudellisen nousun. Sahateollisuus eli nousukautta. Höyryvoiman kehittyminen 1800-luvulla vaikutti lankkujen, parrujen sahatavaran sahaamiseen sekä laiva – ja nouseviin, lisääntyviin rautatiekuljetuksiin. Puutavaraa meni rajattomasti vientiin. Suuret maailman purjelaivamaat ostivat kilvan suomalaista tervaa. Sitä toimitettiin Pohjanlahden satamakaupungeista.

Lasi – ja kaivannaisteollisuus alkoivat myös kehittyä ja niitä alkoi nousta hiljalleen enenevästi Suomeen. Jo, autonomian alkuajoista lähtien suomalaisten asuintaloihin erityisesti kaupunkilaisten, alkoi tulla lasi-ikkunoita ja savuhormeja. Surkeat,synkät, pimeät, nokiset savutupa-asumukset alkoivat hiljalleen jäädä historiaan jo 1800-luvun aluilta myös maaseututaamista.

Porvoon valtiopäivien yhteydessä Venäjän keisari jäädytti ruotuväkilaitoksen Suomesta. Se sinänsä oli jo suuri helpotus jatkuvasti sotaa käyneelle pienelle köyhälle, jatkuvista sodista rasitetulle suomalaiskansalle.

Elpyminen näkyi siinäkin, että saimme oman markan 1860-luvulla. Se oli vahva merkki taloudellisesta noususta hyvinvoipana autonomiana. Kansakoulut alkoivat opettaa suomalaislapsia suomenkielellä uuden keisarillisen kansakouluasetuksen myötä.

Kohta Suomen sodan jälkeen suomalainen kulttuuri alkoi kokea vahvaa nousua. Elettiin kansallisen heräämisen aikaa. Eihän suomalaista kulttuuria vielä ollut edes varhaisemmin ollut.

Entinen isäntämme Ruotsi oli ollut kiinnostunut vain sodista ja sotimisista. Esimerkiksi Kustaa II Adolfin tytär kuningatar Kristiina oli yrittänyt sivistää ruotsalaisia. Hän tilasi ranskalaisen filosofin Rene Descartesin (31.3.1596 – 11.4.1650) hoviinsa. Mutta, niin kävi ikävästi, että tämä filosofi parka kuoli melko pian nähdessään Tukholman kulttuurin ja henkisen tilan.

Vakaasti ”Walhalla uskoisia” olivat ruotsalaiset. Ihannoivat elämää, jota on esillä esimerkiksi brutaalissa tv sarjassa Viikingit (v. 2016). Ei ruotsalaisilla ole kulttuuria kuin on esimerkiksi Leo Tolstoi, Igor Stravinski tai Pjotr Iljitš Tšaikovski – ei muitakaan. Poikkeuksellisen sivistymätöntä kansaa maailmassa ovat ruotsalaiset.

Suomen suuriruhtinaskuntana aloimme saada suomalaisia kansalliskirjailijoita ja – kuvataiteilijoita. Tosin he olivat kauan ruotsinkielisiä, ruotsiksi kirjoittavia. Joten, suomalainen ja suomenkielinen kulttuuri sai odotuttaa vielä hyvin, hyvin kauan.

Nuorisoseura-aate alkoi nostaa päätään autonomiassamme. Monissa pitäjissä alkoi toimia monenlaisia nuorisoseurojen harrastuspiirejä. Yleisiä kirjastoja perustettiin kaikkiin suomalaisiin kuntiin. Niistä sai lainata kirjoja tai käydä niiden lukupiireissä.

Raittiusaate alkoi kohota ja toimia entisen ruotsalaisperäisen juopottelun ja huonon elämän vastavoimaksi. Luterilaisen kirkon herännäisliikkeet voimistuivat ja elpyivät uudelleen 1800-luvulla. Ne alkoivat myös toimia vastavoimana alkoholismille ja siihen liittyville huonoille tavoille. Alettiin esimerkiksi pitää uskovaisten ja muiden hartaiden kotiseuroja sunnuntaisten kirkonmenojen lisäksi.

Elämä Suomessa oli niinä aikoina kuin lähes yhtä juhlaa, kun sodat, väenotot ja sotaverot loppuivat. Jopa kahviakin saimme juodaksemme. Vielä, melko harvinaista kahvi yleensä oli vielä 1800-luvulla. Sitä tosin oli ollut Ruotsissa jo kaukana 1600-luvun lopulla. Tosin sen käyttö oli välillä ollut useita kertoja täysin kiellettyä Ruotsin valtion toimesta.

Ikävyyttä ja harmia meille suomalaisille toivat 1800-luvun monen monet hallavuodet tappavine kulkutauteineen. Niitä oli ollut esimerkiksi vuosina 1810 ja 1830. Suuret nälkävuodet vuosina 1864 -1867 olivat olleet katasrofi Suomessa.

Näytti jo, että Suomen kansa elää matkansa päätä. Muualla, esimerkiksi Venäjän mustan mullan alueilla ei tunnettu viljapeltojen halloja. Pohjois-Ameriikan USA:n lihavilla preerioilla olisi ollut silloin katovuosinakin määrättömästi leipäviljaa. Niinä aikoina esimerkiksi Venäjä ja USA kasvattivat jo kuin kilvan viljaa myyntiin.

Viljan kuljettamiset nälkää näkeville suomalaisille eivät luonnistuneet silloin. Höyrylaivojakin oli silloin, mutta talvimerenkulkua ei juuri ollut. Sekin oli haittansa, kun nälkä koetteli kansaa pahiten juuri talvisin.

Välinpitämättömyyttä oli myös ollut hallinnon taholta. Aatelisto ja papisto elivät lihapatojensa äärellä tietämättöminä rahvaan nälästä. Oli myös ajattelua, että jos ei sota tapa, niin nälkä tappaa. ”Tyhmiä yleensä olivat olleet, kun syntyivät rahvaaseen kärsimään nälkää, vilua ja kulkutauteja”; tuumailivat lihapatojensa äärellä elävät!

Välinpitämätöntä oli suhtautuminen rahvaaseen. Rahvasta halveksittiin. Esimerksi Suomen sodan runoilija runoili halveksien Ruotsin värien puolesta kaatuneesta Sven Dufvasta. Surmanluoti ei voinut edes osua Sven paran heikkoon päähän!

Väkimäärät lisääntyivät vähäisten kaskimaiden ja hallaisten soiden Suomessa. Maanviljelys eli ruuan tuottaminen oli heikkoa. Tulivat monien vuosien hallat. Vilja- ja heinäsatojen menetykset olivat joinakin hallavuosina olleet täydellisiä Suomessa.

Niinä vanhoina 1800-luvun aikoina alkoi esiintyä siirtolaisuutta Ameriikkaan. Ihmisiä lähti puutetta pakoon esimerkiksi Pohjanmaalta. Tavallaan siirtolaiseksi lähtöä voi kuitenkin pitää jonkinmoisena 1800-luvun elintason nousun merkkinä. Kun, matkusti esimerkiksi Puolangalta, Ristijärveltä, Kajaanista, tai Vöyristä Ameriikkaan. Siitä tuli suuria kustannuksia. Laivaliput sinne olivat olleet arvokkaita.

Vaivansa 1800-luvulla oli myös voimakas rikollisuuden lisääntyminen erityisesti Savossa ja Pohjanmaalla. Juopottelevat, tappelevat, varastelevat ”Härmän häjyt” kylvivät kauhua ja pelkoa ympäristöihinsä. Olisiko heidän uhonsa takana ollut osaksi vuosisataista ruotsalaisuuden vaikutusta? Häjyt asettuivat kaiken yläpuolelle – yli-ihmisiksi. Niinhän ruotsalaisetkin sanovat itsestään, että ”bättre folk”. Eli hekin näkevät itsensä kuolevaisten yläpuolella.

Suomen sotaa kulki Temmeksenkin kautta

Usein on verrattu Suomen sotaa ja isoavihaa keskenään. Erilaisia ne olivat. Eivät ne olleet vertailukelpoisia. Esimerkiksi isonvihan aikana (vv. 1714-1721) säätyläiset ja sotaväki pakenivat juosten ”pää kolmantena jalkana” emämaa Ruotsiin. Suomen sodan aikana (vv. 1808-1809), Suomessa sotinut ruotsalaisarmeija perääntyi välillä kovastikin taistellen Tornion kautta Ruotsiin.

Isonvihan aikana venäläiset käyttivät poltetun maan taktiikkaa. He hävittivät ja polttivat kaiken esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaalta. Surmasivat heidät, jotka saivat kiinni. Paljon he veivät suomalaisia vangeikseen Venäjälle. Rahvas pakeni syvien metsien piilopirtteihin.

Temmeksellä ei ollut Suomen sodan taisteluja, mutta monissa lähikunnissa tapeltiin ja lujaa, verissäpäin. Temmeksen kautta kulki sekä ruotsalaisia sotilaita että venäläistä sotaväkeä. Temmeksellä oli ollut ruotsalaisten sotilassairaala Kirkko – Pekkalassa. Muistomerkin siellä kuolleille Ruotsin armeijan sotilaille, Temmeksen kirkkomaalle puuhasi vuonna 1963 Tyrnävän yhteiskoulun rehtorina toiminut Urho Merenheimo.

Monin paikoin oli Suomen sodan kulkureittien varsille hakattu ampumalinjoja tykeille ja kivääreille. Myös Temmeksellä oli hakattu ampumalinjoja. Sotaväkeä oli kulkenut siellä Rantsilasta Mankilankylän kautta ns. paaritieksi sanottua tai toista tietä joka kulki Rantsilan/Temmeksen Kärsämänkylän kautta Yli-Temmekselle.

Paaritie nimen alkuperänä sanotaan olleen kahden peräkkäin kulkeneen hevosen välissä olleet aisoja muistuttavat kantopuut, joiden päällä oli kuormaa. Peräkkäin kulkevilta kantohevosilta on odotettu samantahtista askeltamista. Purilas oli ennen ollut tiettömien seutujen ja huonojen teiden hevoskuljetusväline. Se oli karkeasti nähtynä ollut kuin kärryt ilman rattaita ja kunnollisempaa kärrynlavaa.

Vanhojen aikojen Temmesläisellä isoisäni isoisällä Juho Jaakonpoika Sillankorva Junttilalla (vv. 1790-1856) oli ollut seikkailuja Suomen sodan aikana. Hän oli niinä aikoina, vuonna 1790 syntyneenä, ollut 18 – vuotias nuorukainen.

Silloin, noin 18-vuotias Juho oli joutunut Temmeksen kautta kulkeneitten ja/tai, siellä Vitalin talossa majailleitten venäläissotilaiden vangiksi. Juho oli laitettu pönkän taakse Vitalin saunaan. Vitali on ikivanha temmesläinen maalaistalo. Talon nimi Vitali on samanlainen kuin on venäläisen miehen etunimi.

Silloin, kesällä 1808 siellä oli majaillut venäläistä sotaväkeä. Erään tarinan mukaan venäläiset olivat suunnitelleen viedä Juhon vangiksi. Suomen sodan aikana venäläiset olivat ottaneet vain vähän vankeja. Sitävastoin isonvihan aikana vangiksi ottamiset olivat olleet suurta. Voi ajatella, että Suomen sodan aikana olivat ottaneet jonkin verran vankeja työmiehiksi eli raivaamaan ampumalinjoja tykeille ja kivääreille tai silloisten huonokuntoisten teiden korjauksiin sekä rakentamisiin.

Kerrotaan, että tapahtuneen vangitsemisen johdosta Juhon leskiäiti oli juossut hädissään pappilaan silloisen Temmeksen kappalaisen Hildenin luo (Carl Konstantin Hilden s. 14.1.1741 Kemi). Hilden oli aiemmin toiminut ruotsalaisten armeijapappina ennen Temmeksen kappalaiseksi ryhtymistään. Oli arveltu, että hän entisenä sotilaspappina osaisi lähestyä oikein venäläissotilaita.

Hilden oli kirjoittanut anomuksen Juhon puolesta venäläisten sotapäälliköille. Hän oli maininnut sitä, ”että kuinka väärin oli ollut viedä leskiäidin ainoa poika”. Nokkelaksi mainitun Juhon oli onnistunut paeta avustettuna venäläisiltä sotilailta melko pian.

Siitä ei ole tarkempaa tietoa, että miksi Juho oli joutunut vangiksi? Olisiko hän vain ollut väärään aikaan väärässä paikassa? Ehkä temmesläisten poikaporukka oli seurannut venäläisten sotilaiden touhuja Temmeksellä. Olisivatko pojat keskenään varsin ”mongertaneet venättää”? Muuan suurikokoinen kasakka ei tykännyt siitä. Piti sitä pilkantekona. Suuri, raskas koura oli tarttunut Juhoa niskasta. Juhoa vietiin ja lujaa. Hänet nakattiin pönkän taakse Vitalin saunaan.

Silloisessa pakotilanteessa Juho oli otaksuttavasti joutunut pakoileen jonkin aikaa. Kesäaikaan ei ollut juuri pelkoa menehtymisestä metsiin tai pelkoa nälkäkuolemasta. Pieni Temmesjoki oli ollut kalaisa. Seudulla oli suuret määrät pieniä kalaisia järviä ja lampia. Rantsilan Mankilankylän pienehkö Mankilanjärvi oli ollut sangen kalaisa. Metsämarjojakin alkaa olla kesäisin jo heinäkuussa. Sienillä, hilloilla ja mustikoilla elää jo viikkotolkulla.

Voi ajatella, että hänellä oli ollut mahdollisuuksia välillä myös syödä veden ja metsän antimien lisäksi vähäisessä määrin: kananmunia, sikapossua, leipää, maitoa, viiliä, voita ja juustoa. Ehkä hänen tuleva puoliso samanikäinen temmesläinen Brita Haapa – Perttula saattoi kuljettaa pieniä määriä ruokaa Juholle piilopaikkaan? Brita oli ehkä koiransa kanssa auttanut Juhon pakoon pönkän takaa Vitalin saunasta?

Noiden Juhon seikkailu – ja vangiksi joutumis tapauksien voi nähdä tapahtuneen kesän 1808 aikana. Silloin, siellä oli liikkunut ruotsalaisia ja venäläisiä sotilaita. Esimerkiksi Siikajoen taistelu oli ollut 18.4.1808. Revonlahdella oli sodittu 27.4.1808. Pulkkilan taistelu oli ollut 2.5.1808. Rantsilan Kerälänkylässä olivat ottaneet yhteen 21.11.1808. Se olikin ollut viimeinen Suomen sodan taistelu Suomen alueella.

Suomen sodan jälkeen Temmes sai olla täysin rauhassa molempien maiden sotilailta. Suomi jäi Venäjän autonomiaksi. Ei venäläisillä ollut mielenkiintoa esimerkiksi muutaman nuorukais Juhoon tai pieneen Temmekseen.

Molempien vihollismaiden sotajoukot olivat ylittäneet kohta Rantsilan taistelun jälkeen Oulujoen. Se oli haluttu ylittää ennen Oulujoen jäätymistä. Oulun kaupunki luovutettiin niinä aikoina venäläisille.

Juho Jaakonpoika Sillankorva – Junttila (vv. 1790-1856) oli elänyt elämänsä maanviljelijänä Yli – Temmeksen Sillankorvassa. Hänen muistetaan olleen taitava käsistään. Hän oli osannut puusepän, suutarin ja räätärin töitä, mahdollisesti myös sepän töitä. Hän oli ollut osaava maanviljelijä. Juho oli ollut peltojen raivaaja ja osaava suoviljelijä. Juhon mainitaan olleen salvuumies. Se saattoi tarkoittaa hevosten, lampaiden, sikojen ja sonnien kuohitsemista? Salvaamista oli myös hirsiveistäminen, että niistä voitiin rakentaa hirsiseinää. Seinähirren päihin veistettiin salvokset, että ne asetteivat, limittyivät tiukasti ja tukevasti talon hirsiseinään nurkaksi.

Juhon ansiosta Sillankorvan peltoala laajentui. Talosta tuli merkittävä maatalo peltoineen, heinämaineen, lehmineen, hevosineen lampaineen ja possuineen. Ehkä Juhonkin ansiota oli se, että Temmeksen kuntavaakunassa on kuvattuna maitokiulu?

Käsistään tekevä Juho Jaakonpoika Sillankorva – Junttila oli veistäny Temmeksen kirkkoon nätin saarnastuolin kaikukatoksen 1840-luvulla. Hän oli myös lahjoittanut Temmeksen kirkkoon metalliset virsien numerot. Ne olivat olleet käytössä kauan.

Suomen sodan (1808-1809) jälkeen Juho sai paneutua rauhassa Sillankorvan maanviljelystöihin. Hän sai paneutua rauhassa myös mieluisiin seurakunnallisiin puuhiinsa.

Pienenmpiään ja heikompiaan kiusaava ja elintarvikkeita ryöstävä, pakolla ottava Ruoka – Ruotsi häipyi rajan taakse. Eivät he enää häirinneet raskaine ruokaveroineen esimerkiksi Temmeksen Juhoa. Eivät Juhon ikäluokkia isommin häirinneet myöskään uuden isännät. He tuumailivat suomalaisista, että ”eipä voisi enää vähemmän kiinnostaa”.

Kaukana pahasta maailmasta elettiin Temmeksellä. Rauhaa ja rakkautta ja ystävällisyyttä oli vain Juhon elinympäristöissä Suomen sodan seikkailujen jälkeen.

Lähteitä:

http://www.romppainen.net/pvsusoyl08.pdf

http://yle.fi/aihe/kategoria/elava-arkisto/suomen-sota-1808-1809

http://www.edu.fi/kilpailut_ja_teemapaivat/1809/paivanavauksia/luterilaisen_kirkon_vaikutus_suomalaiseen_kulttuuriin_ja_kansalliseen_kehitykseen

http://www.itasuomenkoulu.fi/media/kv2/autonomianaika.htm

http://historiantapahtumia.omablogi.fi/suomen-sota-vuosina-1808-1809/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_Talousseura

http://www.tieteessatapahtuu.fi/017/syvaoja.htm

http://www.suomenrahapaja.fi/fin/about_money/the_history_of_finnish_money

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kahvi

http://www.1808.fi/tapahtuma/pdf/Suomen%20sodassa%20kaatuneet,%20haavoittuneet%20ja%20vammautuneet%20kevyt.pdfhttp://www.ouka.fi/oulu/ppm/suomen-sota

http://www.taivaannaula.org/2011/02/26/vakivallan-historia/

http://www.elisanet.fi/apila/SP/Oulu.htm

http://www.kirjastovirma.fi/kirkot/temmes

Sven Tuuva
Sven Tuuva

suomen sodan ikaisia sotilaita
suomen sodan aikaisia sotilaita

Syystöitä, syyskyntöjä

FM Mauri Junttila

Suomi oli kauan maa – ja metsätaloudesta toimeentulonsa saanut maa. Syyskynnöt olivat tärkeitä. Kynnöt tehtiin kauan hevosilla. Se oli raskasta työtä hevosille.

Ikiaikainen kaskenpoltto oli vanhaan aikaan ainoa keino suomalaisille leipäviljan viljelyssä. Kaskenpolttoon ei liittynyt tavanomaisia syyskyntöjä. Mutta, paljon oli kasvu- ja kylvöalustan laittoja ja muokkaamisia niissäkin.

Kasket valmisteltiin kylvöalustoiksi hevosten vetämillä risukarheilla ja kyntösahroilla. Pienimuotoisia kaskien kylvöalustojen kunnostuksia tehtiin myös pelkin ihmisvoimin. Esimerkiksi mies veti kevyttä kyntösahraa ja vaimo oli sahran kahvoissa.

Eräs tärkeä työkalu kaskimailla oli ollut noin 1,5 metriä leveä puinen vedettävä melko vankkarakenteinen peltokampaksi sanottu. Sen avulla kunnostettiin kaskimaita kylvöalustaksi esimerkiksi hevosilla tai härillä vetäen. Härkiä oli ennen käytetty vetojuhtina Varsinais – ja Etelä-Suomessa sekä Etelä – Pohjanmaalla.

Talikot ja lapiot olivat myös olleet keskeisiä työkaluja kaskien muokkaamisessa. Ne olivat olleet vanhaan aikan puusta valmistettuja. Lapion kärjessä saattoi olla kulutusta kestävä metalliosa. Kuokka oli ollut tehokas työväline raivaustöissä. Kaskimaat olivat olleet pieniä pinta-aloiltaan, vain muutaman hehtaarin kokoisia tai allekin hehtaarin.

Kaski tehtiin siten, että sopivaksi katsotusta paikasta kaadettiin kaikki puusto niille sijoilleen levälleen maahan. Alue oli metsää. Se saattoi olla jopa suuripuista metsäaluetta.

Kaadetut puut saivat kuivua pitkällään maassa auringon paisteessa. Sitten, kuivattuaan kaskimaalle kaadetut puut poltettiin niillä sijoillaan. Samalla maasta paloi myös pintamaata kanervikkoa, varvukkoa tai muuta pintamaan kunttakerrosta.

Kaskenpolttoon liittyi työvaihe ns. viertäminen. Se oli lähinnä vierittää palavia puunrunkoja ja puita kaskimaalla puukankien avulla. Kyseisen työvaiheen avulla poltettiin kaskelle kaadetut isommat ja pienemmät puut ja kaikki muukin palava.

Kaskenpoltto oli ollut likaista, raskasta ja hikistä työtä kesäkuumalla. Poltettavat puut lisäsivät kuumuutta. Kaskimaiden ainoa lannnoitus oli tasainen tuhkakerros, mitä syntyi kaskenpolton ja poltettavien puiden ja niiden viertämisten yhteydessä.

Kaski hylättiin muutaman sadon jälkeen, kun se ei enää jaksanut kasvattaa ruista, ohraa, vehnää jne. Usein, vuosien vieriessä saattoi käydä, että sama alue kaskettiin uudelleen myöhemmin. Se oli vain ensin metsittynyt kunnolla – sankaksi metsäksi.

Peltoviljelyksi sanottava pellonkäytön työmuoto alkoi Varsinais-Suomesta. Siellä ovat Suomen vanhimmat viljellyt pellot. Siellä alettiin ensimmäisinä kyntää peltoja.

Peltoviljelyksessä olevat pellot olivat aina samoja peltoja. Kaskeamisen, kaskimaat olivat aina eri paikoissa. Ihmisiä saattoi siirtyä asuman muualle kaskeamisen mukana.

Viljaa kasvavia peltoja lannoitettiin kotieläinten lannalla. Peltoviljelyn myötä alettiin painottua myös karjanhoitoon. Ihmisillä alkoi olla enenevästi lampaita, lehmiä ja sikoja hevosten lisäksi. Ohraa alettiin käyttää enemmän myös oluen valmistamiseen. Se oli ennen ollut ruokajuoma. Kotona, myyntiin valmistettu olut toi myös tuloja talonpojille.

Peltoviljelyt jatkuvasti samoilla pelloilla ja yleensä viljanviljely alkoivat Varsinais – Suomessa. Aluetta sanottiin ennen vanhaan Suomen vilja – aitaksi. Vuosien vieriessä peltoviljely levisi kaikkialle Suomeen ja kaskiviljely jäi tyystin pois Suomesta.

Pellonraivausta

Suomessa on raivattu peltoja iät ajat. Suurta oli pellonraivaus ollut esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen. Niinä aikona raivattiin peltoja kaikkialle Suomeen.

Suurimittaiseen pellonraivaukseen vaikutti hävitty talvi- ja jatkosota. Osaksemme tulivat alueluovutukset itä – Suomessa. Sodissa menetyssä Karjalassa oli ollut runsaasti peltoja. Sieltä sotaevakkoon joutuneet olivat olleet pääosin maanviljelijöitä. Heille pyrittiin järjestämään samat toimeentulomahdollisuudet ja – muodot tynkä – Suomeen. Se puuha ja toiminta vaati paljon uusien peltojen raivaamisia.

Sotien kestäessä rintamamiehille oli luvattu maata. Niinä vanhoina, hyvinä Paasikiven ja Kekkosen aikoina, herrat pitivät positiiviset lupauksensa. Asumattomiin erämaihin, syviin metsiin perustettuihin rintamamiestaloihin raivattiin peltoa. Niissä piisasi isännille kyntämistä ja kylvämistä. Taajamiin nousi asevelitaloja, asevelikyliä.

Entiset rintamiehet saivat tontteja myös taajamista. Niille oli tyypillistä suuri koko. Tontilla voitiin pitää kookasta kasvimaata, kasvattaa kasvimaa ja puutarhatuotteita omaan käyttöön. Ns. asevelitalot olivat myös olleet yhteiskunnan kädenojennus taajamien entisille rintamamiehille, saada omakotitalo isolla tontilla.

Sodanjälkeisten pellonraivausten myötä Suomeen perustettiin telaketjutraktoreita ja kaivinkoneita omistanut yhtiö nimeltään Pellonraivaus OY. Se hankki paljon työkoneita länsiliittoutuneitten Normannian maihinnousun ylijäämävarastosta. Ne vain kunnostettiin Suomessa ja maalattiin Pellonraivaus OY:n väreille eli keltaisiksi.

Uudismaan kyntöpuuhiin ryhtyvä Pellonraivaus OY:n massiivinen katerpillari tarjosi katsojalle monia kuulo- ja muita aistimuksia sekä näkemiskokemuksia. Oli työmailla myös erilaisia kivoja tuoksuja. Naftalla käypä jykevä harvakäyntinen pillarin diesel käynnistettiin narunpätkällä käynnistettävän venemoottorin näköisen bensamoottorin avulla. Se oli kiinteästi dieselin kyljessä. Caterpillari tuoksui vaseliinille. Moottorin jäähdytysvedellä oli myös oma kiva tuoksunsa. Raivausmaan kyntöaura halkoi paksuja siivuja syyskohmeisesta raivausmaasta. Sieltä kohosi myös omia maaperän tuoksuja. Kun, painava näyttävän näköinen pillari liikkui, maa tärisi laajalla alalla.

On arvosteltu, että suuret sodanjälkeiset pellonraivaukset ja monet uudistilojen perustamiset olivat olleet virheliike Suomelle. Väärin moitiskeltiin. Ei vielä silloin ollut voimakkaan teollistamisen aika maallemme. Tavanomainen maa-ja metsätalous antoivat parhaiten turvan ja leivän kansallemme. Aika oli edelleen niiden. Sodan jälkeen oli vielä useita vuosia kova puute kaikista elintarvikkeista: kanamunista, possunlihasta, maidosta, leivästä jne.

Paljon tekivät syvien metsien uudistilojen miehet maallemme elintärkeitä metsätöitä hevosineen vuosikymmenten ajan. Vientipuulla Suomi sai valuuttaa sodan jälkeisiin ostoihinsa ulkomailta sekä myös valtavaan sotakorvausteollisuuteen. Sodanjälkeinen sotakorvausteollisuus tarvitsi ennenkaikkea rautaa. Poltto – ja voiteluaineita ostettiin niitä tuottavilta mailta. Bensaa tarvittiin autoihin ja traktoreihin.

Noiden kaikkien pakollisiin ostoihin saatiin ulkomaista valuutta suurilla suomalaisten vientipuukaupoilla. Kuorittu paperipuupölli oli erityisen kysyttyä ulkomaille. Sitä kuskattiin esimerksi vuosikymmenten 1950 ja 1960 vaihteissa jopa kaukaa itärajalta, kaukaa Juntusrannan ja Raatteentien metsistä – Oulun Toppilan satamaan silloisilla vain noin 38 – 40 m3 kuljettaneilla kuorma autorekoilla.

Sekin oli suurten sydämaiden metsissä ahertavien miesten ansiota, että saimme alkaa juoda kaipaamaamme aitoa kahvia kohta sodan jälkeen. Kahvia alettiin saada juoda halujemme mukaan Helsingin olympialaisten ajoista (1952). Elintarvikesäännöstely ja ostokortien käyttö loppui Suomesta kokonaan pari vuotta myöhemmin.

Rahtilaiva Herakles toi kahvia Turkuun suoraan Brasiliasta jo helmikuussa 1946. Tornionjoki vuosi hieman kahvia Ruotsista kaiken aikaa. Tosin sota-aikana vain vähän. Senkin kahvin ostoon tarvittiin luonnollisesti rahaa. Niistäkin rahoista osa oli syvien metsien uudistalojen isäntien, entisten rintamamiesten työtuloista kertyneitä. Valtio maksoi raivauspalkkioita uudispeltojen raivauksista. Niiden töiden ansiosta maaseudullakin alettiin käsitellä rahaa.

Esimerkiksi Lapin – ja Oulun läänin sekä monien muiden läänien syviin metsiin perustettujen uudistalojen isännät puuhaisivat perinteisen maatalouden parissa. Siihen kuului lypsykarjanhoitoa ja peltoviljelyä. Syksyisin kynnettiin peltoja seuraavan kesän kasvua varten. Kynnöt olivat tärkeä osa maanmuokkausta ja maan valmistelua kasvualustaksi. Talvisin nuokin raivaajamiehet olivat tärkeissä metsätöissä.

Maataloustraktoreita alkoi tulle enemmän pelloillemme vasta 1960 – luvulla. Peltoja kynnettiin vielä kauan hevosilla viime sotien jälkeen. Tavallinen, maalauksellinen näky maaseudulla syksyisin oli se, kun reipas isäntä oli yksinään touhukkaana kyntämässä pirteällä hevosellaan. Ohjakset olivat heitettynä kivasti pään yli harteille ja olkapäille. Siellä, he menivät syksyisellä pellolla mies ja hevonen kahdestaan kynnettävää peltoa. Kyntöviilut kaatuivat nätisti pellolle toinen toisensa viereen.

Lähteitä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomenhevonen

http://www.luontoon.fi/telkkamaki/nahtavyydet/kaskeamisentyovaiheet

https://fi.wikipedia.org/wiki/Uudistalo

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tyyppitalo

http://historiantapahtumia.omablogi.fi/avainsana/rintamamiestalo/

https://tyohevosharrastajat.fi/2016/08/17/hevoskynnon-sm-kilpailut-10-9-2016/

http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/peltoviljely/akeet.htm

http://yle.fi/uutiset/kahvilaiva_herakles_toi_mukanaan_toivon_tulevasta/8697682

http://suomenhistoriaa.blogspot.fi/2009/04/vaaran-vuosien-1944-1948-tapahtumat.html

https://www.youtube.com/watch?v=nqSygBZex-8

http://www.kaleva.fi/uutiset/oulu/perinne-sailyy-sohjanan-talossa/25141/

http://mauri-junttila.blogspot.fi/

https://asiakas.kotisivukone.com/files/karjasilta.palvelee.fi/tiedostot/Karjasiltalainen_2015.pdf

viikatteen teroitus: postimerkki vuodelta 1946
viikatteen teroitus: postimerkki vuodelta 1946

 

 

 

 

 

sota-ajan joukkosidontapaikka (jsp) siellä jossakin
sota-ajan joukkosidontapaikka (jsp) siellä jossakin

 

 

 

 

 

Asevelitalon hirsiä numeroidaan Asevelitalon hirsiä numeroidaan

Elokuista tarinaa

FM Mauri Junttila

Elokuu on myös kesäkuukausia. Silloin on vielä lämmintä, jopa hellettä. Elokuussa alkaa elonkorjuu. Siitä elokuu on saanut nimensä.

Elokuussa alettiin ennen vanhaan niittää pelloilta viljaa sirpeillä ja viikatteilla. Tavanomaisia viljoja olivat kaura ja ohra. Vehnäkin oli yleista Suomen eteläosissa jo kauan sitten. Niitä hangottiin viikateniiton jälkeen seipäille kuivumaan.

Ruis sidottiin aina lyhteille ja lyhteistä ladottiin kuhilaita seisomaan säännöllisiin riveihin pelloille. Sanottiin myös, että laitetaan ”jalalle”, kun tehtiin ruiskuhilaita pelloille. Yksi ruiskuhilaiden lyhde taiteltiin keskeltä. Se laitettiin ylimmäiseksi suojaamaan kuhilasta sateilta. Jotkut isännät sitoivat myös kauraa ja ohraa lyhteiksi.

Niitettyä viljaa kerättiin pelloilta hevosvetopelein riiheen puitavaksi. Riihet olivat lämmitettäviä. Joillakin sama rakennus saattoi toimia sekä riihenä että saunana. Viljat kuivuivat edelleen lämmitettävässä riihessä. Riihessä lyhteiden tähkäpäitä hakattiin varstoilla. Siten saatiin jyvät irti tähkäpäistä. Epäpuhtaat jyvät puhdistettiin törystä ja ruumenista esimerkisi viskaten. Sitten, jäljelle jäi aittaan vietäväksi vain puhtaita riihikuivia, riihentuoksuisia jyviä.

Oljet kerättiin tarkoin talteen. Kokonaisina säilyneet rukiinoljet olivat esimerkiksi hyvää raaka-ainetta olkipatjoihin makuuaitoissa, pirtin sängyissä tai kamareissa. Kokonaisista oljista sommitellut jouluhimmelit ovat myös melko vanhoja koristeita. Olkipatjoihin vaihdettiin uudet oljet esimerkiksi juhannukseksi ja/tai jouluksi. Entiset patjaoljet menivät joko karjan suun kautta tai suoraan lantatunkioon.

Olkea käytettiin talven mittaan karjasuojissa nautojen ja hevosten ravinnoksi. Olkea käytettiin paljon myös sekä lehmien että hevosten alle suojaamaan niitä alustan epämukavuuksilta ja kovuudelta.

Makuualusta oli myös puhtaampi eläimille, kun siihen laitettiin puhtaat uudet oljet. Heiteltiin olkea kuivikkeeksi usein myös sian karsinaan. Lampaiden karsina tarvitsi myös olkea kuivikkeeksi. Eläinten hyvinvoinnista ja puhtaudesta huolehtimisessa karjasuojissa oljet olivat siis tärkeässä asemassa.

Maatalouden alkaessa koneellistua, jyvät alettiin erottaa tähkistä puimakoneilla. Niitä sanottiin myös ryskyiksi. Voimakoneina niillä toimi höyryllä toimivia, painavia, lähes pienen talon kokoisia lokomobiileja. Oli käytössä puintipaikoilla voimakoneina myös polttomoottorikäyttöisiä maamoottoreiksi sanottuja koneita. Niitä olivat esimerkiksi yksitahtiset, muutamien hevosvoimien yksisylinteriset Olympia ja Wickström maamoottorit. Puimakoneina 1950 – luvulla oli esimerkiksi Teijon Tarmo ja Esa.

Viime sotien jälkeen Tyrnävän Korvenkylän Junttilan Erkillä oli puimakoneena Teijon Tarmo. Voimakoneena oli petroolikäyttöinen yksisylinterinen Wickström. Korvenkylän puimaosuuskunnalla oli samanaikaisesti petroolikäyttöinen Olympia maamoottori ja puimakoneena heillä oli keltainen Esa. He puivat viljansa siten, että kiersivät koneineen puimassa puimaosuuskunnan taloissa vuoronperään. Se tarkoitti sitä, että puimapaikoilla heillä oli kunnolla väkeä. Väkeä tarvittiin puimakoneaikaan.

Maamoottoreissa oli käytössä myös ns. kuulamoottoreiksi sanottuja. Niissä ei ollut sytytystulppaa, vaan sylinterin vahva rautalaki kuumennettiin puhalluslampulla kuumaksi. Kova paine ja sylinterin yläosan kuumuus sytyttivät polttoaineen. Moottori alkoi käydä ja tehdä työtään nöyrästi, kun se käynnistettiin riuskasti pyöräyttäen hihnapyörän veivistä.

Vanhaan aikaan, kun viljaa puitiin riihessä, puinti saattoi kestää alkutalveen. Eihän enää oikeasti ollutkaan kiireitä, kun vilja oli turvassa kuivassa riihessä.

Osa isännistä saattoi kunnostaa, silloin jossain riihen puintien välissä, jopa peltojaan ennen peltojen lopullista jäätymistä. Tai keräiltiin viimeiset herneet, kaalet, perunat, porkkanat, punajuuret, nauriit, lantut, sipulit jne. Riihen puinti saattoi olla välillä jopa tieten tahtoen pysähdyksissä muiden tärkeiden talon töiden takia.

Se oli vanhaan aikaan syksyisin merkittävä tapaus, kun saatiin uutta viljaa ja sen myötä saatiin uutispuuroa tai esimerkiksi pohjoispohjalaista uutisrieskaa. Ohra on ollut kautta aikain Suomen eniten viljelty viljakasvi. Sitä on käytetty paljon karjanrehuna lehmille, sioille ja myös hevosille, vaikka kaura on parempaa hevosille.

Ohran käyttö mallasohrana on myös ikivanha asia. Mallasohra on ollut oluen raaka-ainetta kautta aikain. Kotona valmistettu olut kävi vanhaan aikaan kuin rahana talonpojille. Ruokajuomana olut on ollut tärkeää säilyvyytensä takia pitkän historian ajan. Esimerkiksi armeijat ja laivaväki maksoivat osan palkoista oluella.

Ohrajauhoista leivottu pohjoispohjalainen ohut lähes läpinäkyvä peruna-ja maitorieska ovat maittavaa perinneruokaa. Ohraryyneistä saadaan maukas uunipuuro. Kauran viljely oli välillä vähäistä, kun perheviljelmät luopuivat koneellistuessaan paljoista hevosistaan. Kauraleipä, kaurapuuron lisäksi on nykyajalle saamassa lisääntyvää suosiota.

Viljojen puinneissa oli 1950-luvulla erilaisuuksia. Toiset isännät keräsivät pelloiltaan viljaa talon pihapiirin varta vasten rakennettuun suureen makasiiniin, elosuojaan. Puimakone seisoi siellä jatkuvasti päivästä-, viikosta toiseen moottoreineen samassa paikassa ahkerassa puintityössä. Oljet ja ruumenet lensivät lietson pitkän vanerisen tai peltisen torven avulla kauas samaan kekoonsa – odottamaan myöhempää käyttöä.

Oli ennen yleisesti myös sitä käytäntöä, että puimakone moottoreineen siirrettiin pelloilla vainiolta toiselle. Puitiin vainio tyhjäksi ja sitten siirryttiin toiselle vainiolle.

Leikkuupuimureiden yleistyessä viljanpuintiin tarvittava työväki vähentyi rajusti. Viljaa on puitu, kuivattu ja käsitelty irtoviljana jo kauan. Yksikin mies kykenee hoitamaan laajat puitavat vilja – alueet, kun kaikki vilja käsitellään irtoviljana.

Uusien lyhytaikaisten viljalajikkeiden ja nykyaikaisten viljankuivaamoiden sekä suotuisan kesän myötä esimerkisi ohran leikkuupuinti voi alkaa elokuun puolivälissä. Viljojen puinnit ovat nykyisen koneellistuneen maatalouden aikana olleet ohi jo ennen elokuun loppua. Vehnät ja rukiitkin ovat silloin puiti pois pelloilta.

Elokuun töitä oli ennen ruismaiden kunnostamiset. Ruismaan sarkaojat lapioitiin tai aurattiin konevoimin huolellisesti puhtaiksi. Lapiolla pelloille heitellyt heinäiset turppaat pienittiin ns. ojakirveillä, samoin koneaurauksen ojamaat käsiteltiin. Ns. ojakirveet olivat terältään pitkänomaisia, sapelia muistuttavia rautaisia työkaluja puuvarrella.

Ruismaille ajettiin esimerkiksi vanhojen jo lahoamisensa aloittaneiden, edellisten syksyjen peltojen puintipaikkojen olkiläjien jäännöksiä. Ruis, jota viljeltiin oli syysruista. Sitä kylvettiin syyskuun alussa. Ruismailla oli kaunis vihreä laiho, ennen talvea. Ruista sanottiin ennen rahakasviksi. Rukiisen leivän syönti oli yleistä.

Poimitaan marjat talteen

Sadonkorjuu marjojen suhteen alkaa jo heinäkuussa. Pohjoisen herkku hilla, lakka, suomuurain kypsyy poimittavaksi aurinkoisilla soilla jo heinäkuussa. Sekä luonnonvaraiset että viljellyt mansikat ovat poimittavia jo heinäkuussa. Puolukkaa, ehkä eniten Suomessa poimittua marjaa alkaa löytyä poimittavaksi jo elokuulla.

Vanhassa Tyrnävän Korvenkylässä oli hyviä marjamaita. Hillaa oli paljon jo kylän vieressä entisellä Sipolan rämeellä. Tai sitä löytyi paljon Korvenkylän toiselta, Temmeksen Haurukylän puoleiselta laidalta, kunnalliskoti Marttilan metsäsaralta. Vuosina 1953-1955 kuivatun Leppijärven ympäristö oli ennen hillojen aarreaitta. Löytyi suurelta Leppinevalta myös karpaloa poimittavaksi. Leppijärven lähikankailla: Järvikankaalla, Kotakankaalla ja Teerikaarroilla kasvoi puolukkaa. Mustikkamaita oli korpimaisten marjamaiden joukossa myös. Aikoinaan (1953-1955) työttömyystöinä kuivattu Leppinevan Leppijärvi on vesitetty uudelleen viime vuosisadan lopussa.

Korvenkylän lapset poimivat ahkerasti ja paljon kylän monien niittymaiden ojien reunoilta 1950-luvulla mesimarjaa eli meskua. Kylän lapset saivat uusia kenkä-, vaatevarastojaan meskurahoilla. Tai voitiin käydä elokuvissa Tyrnävän kirkonkylän ”Sikalassa”. Siellä oli vanhaan aikaan elokuvia kolme kertaa viikossa.

Suomalaisten suosikki ”Tuntematon sotilas” elokuvakin näytettiin entisessä Tyrnävän osuusmeijerin sikalassa, uusiokäyttöön otetussa ”Valistustalo Sikalassa” kohta ilmestymisensä jälkeen. Siitä oli tehty kopioita suuret määrät levitykseen ympäri Suomea. Elokuvan suuri suosio oli osattu ennakoida oikein.

Muita luonnonmarjoja kuin meskuja Korvenkylän lapset eivät juuri poimineet myyntiin. Mesku oli ennen rahamarja lapsille. Muiden luonnonmarjojen hinnat olivat esimerkisi 1950-1960-luvuilla alhaisia ja kesäisin taloissa oli paljon muuta maanviljelys- ja sadonkorjuutyötä. Lapset joutuivat osallistumaan tärkeisiin maatalon kesä- ja sadonkorjuutöihin.

Mutta, poimivat Korvenkylän lapset hillaa eli lakkaa, mustikkaa sekä puolukkaa kesäisin valtavat määrät omaan käyttöön. Se oli silloin järkevää puuhaa, että poimia ravintorikkaita, terveellisiä metsämarjoja paljon omaan pöytään kasvavien, aina nälkäisten lasten vatsain täytteeksi. Luononmarjat olivat arvokas, ilmainen ravinnon- ja ruuanlähde vähävaraisille lapsiperheille.

Pihlajat notkuivat marjoista toisina syksyinä. Talojen pihoilla oli pihlajia. Oli niitä muuallakin. Pihlajanmarjoja ei juuri keräilty 1950 –1960 – luvuilla kotikäyttöön. Välillä ne ovat olleet suositumpia ja niitä on keräilty talteen syöntimarjoiksi. Muuan suomalainen karamelli, makeinen oli ennen pihlajanmarjoilla maustettu.

Siihen, etteivät pihlajanmarjat olleet suosittuja vaikutti se, että oli saatavilla paljon muuta maukkaampaa esimerkiksi hillaa ja meskua. Pihlajanmarjat eivät ole erityisen maukkaita. Mutta, eivät ne jääneet mätäneenkään pihlajiin. Pikkulinnut syövät talven aikana pihlajanmarjoja. Hyväähän on pikkulintujenkin saada syödä massut pullolleen.

Tavanomaisia olivat pitkän pimeän talven aikana päivittäiset marjakeitot ja -mehut. Marjoja syötiin myös keittämättä. Aitasta talvella haetut jäiset survotut puolukat tarvitsivat sulettuaan vain hienoasokeria päälleen. Jotkut sanoivat kyseistä mössöä – huupaksi. Toiset laittoivat marjamössöön myös hiukan ruisjauhoja. Se oli siten valmistettuna – täysin raakana – valmista syötävää. Korvenkylässä oli lapsirikkaita perheitä. Metsämarjoja käytettiin satoja litroja perhettä kohden pitkän talven aikana.

Se oli syyskesällä suuri työmaa, kun säilöttiin marjoja. Puolukat pyrittiin poimimaan kuivina. Niistä puhdistettiin roskat pois. Eräs tapa oli, että ulkona mieluummin tuulisella säällä, yksi nousi pöydälle tai tuolille ja kaatoi pihalle levitetyn lakanan päälle marjasankon mahdollisimman korkealta. Tuuli vei roskat lakanan ulkopuolelle.

Puolukat säilyivät hyvin survoksena puusaavissa viileässä hirsiaitassa. Niitä säilyi myös kokonaisina kuivina, puhtaina aitan puusaavissa. Sieltä puolukoita haettiin tarpeen mukaan. Hillat eli lakat säilöttiin sokerin kanssa lasisiin astioihin, samoin mustikat. Kotipensaissa kasvaneet mustat – ja punaiset viinimarjat keitettiin ja sitten vain lasiastioihin ja lasipulloihin talven varalle. Joskus kävi, että säilöttyihin lasitölkkeihin ja pulloihin tuli hiukan hometta marjamassan päälle.

Entiset Tyrnävän korvenkyläläiset veljekset Kalervo ja Oiva Junttila innostuivat metsämarjojen poimintaan uudelleen 1970 – luvulla. Kalervolla saattoi joskus olla kaverina hänen Muhokselle nuorena muuttaneen Helvi serkkunsa muhoslainen aviomies Reino Kylmänen. He kulkivat marjassa autoillaan. Ajelivat voileipäeväiden kanssa, joskus jopa satojen kilometrien päähän esimerkiksi Manamansaloon tai Rantsilan Kärsämänkylän taakse marjastamaan. Oiva kulki monena kesänä marjareissuillaan kaukana Lapissa, Vieno vaimonsa siskon Kittilän hillasoilla saakka.

Oiva käytti marjarahojaan vuosittaisiin Turkin lomamatkoihin. Kalervo ei ollut kiinnostunut ulkomaista. Hän kierteli autoillen Suomessa. Marjanpoiminta innostus heillä alkoi ehkä siksikin, kun luonnonmarjojen hinnat nousivat rajusti 1970 – luvulla. Niinä aikoina marjainpoiminta innostus oli suurta. Monet sitä harrastivat.

Monet esimerkit vaikuttivat ehkä? Muhokselle oli tullut myös ns. venepakolaisia kaukaa Vietnamista. Ahkerina ja ketterinä he kulkivat marjastamassa metsissä ja soilla. Tavanomaisesti he tulivat iltapäivällä tai iltasella takaisin metsästä valtavien, näyttävän näköisten, suurisaavisten marjalastiensa kanssa tien varteen. Kohta he matkasivat marjainsa kanssa Ouluun marjanostajan luo.

Kalervokin oli nähnyt marjanvientireissuillaan Ouluun, kuinka venepakolaiset veivät suuria metsämarjalastejaan Ouluun marjanvälittäjälle. Ja, he saivat niistä suuria rahasummia hetimiten käteensä. Marjakauppa oli silloin lähes 50 vuotta sitten luotettavaa käteiskauppaa.

Erikoisuutenaan marjainpoimintaan liittyen voi mainita, että 1950-luvulla Temmeksen Haurukylän kansakoululaiset poimivat marjoja koulun varastoon, syötäväksi talvella. Koulun ruokatunneilla syötiinkin sitten poimistamme puolukoista keitettyä marjapuuroa. Kansakoulut alkoivat ennen vanhaan syyskuussa, joten koulun marjainpoimintatalkoot olivat kohta syyskuun alusta. Marjat olivat puolukoita. Ne poimittiin koulun välittömästä läheisyydestä.

Elokuu on kesäkuukausia, mutta merkkejä sillä oli lähetyvästä syksystä. Pääskysiin liittyvä sanonta, että ”Laurilta (10.8.) laumaan ja Perttulilta peräti pois” enteilee kesän loppupuolen lähestymistä. Paljon oli pääskysiä Korvenkylässä vielä 1970-luvulla. Tavanomaisesti elokuun puoliväissä oli suuria laumoja parveilevia pääskysiä visertämässä sähkölangoilla. Ne olivat täpötäynnä pääskysiä. Lieneekö ollutkaan kuinka paljon niitä Korvenkylän sähkölangoilla? Siellä ne olivat juttelemassa, suunnittelemassa pääskysten kielellä tulevaa muuttoa.

Lähteitä:

http://www.arktisetaromit.fi/fi/arktiset+aromit/marjat/sadon+kypsyminen/

https://fi.wikipedia.org/wiki/S%C3%A4il%C3%B6nt%C3%A4

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sadonkorjuu

https://www.youtube.com/watch?v=yr2zj0OEhBg

http://www.kaleva.fi/juttutupa/tiede-ja-luonto/laurilta-108-laumaan-perttulilta-perati-pois/2777896

http://www.martat.fi/marttailu/marttailunurkka/laurinp-iv-st-mieleen/

http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/peltoviljely/puhdistus.htm

postimerkki vuodelta 1946 -viikatteen teroitus
postimerkki vuodelta 1946 -viikatteen teroitus

Puolukka on eniten poimittu luonnonmarja Suomessa
Puolukka on eniten poimittu luonnonmarja Suomessa

hilla on kosteiden paikkojen herkkumarja
hilla on kosteiden paikkojen herkkumarja